Aurinkoa, lämpöä, mukavaa musiikkia, hyvää fiilista ja paljon, paljon jazzinystäviä. Siinä teonsanat, jotka kuvaavat lauantaina 2.8. 2014 soitettua 29. Otava Happy Jazzia lähes täydellisesti. Ainoan pienen särön aiheutti tämän kesän muoti-ilmiö perinteisille piknik-festareilla: Ei omia kuohuviineja eikä muita jatsiliemiä, vaan kaikki mellakka-aitojen rajaamalla ostoalkoholialueella.
On vaikea ymmärtää, mihin maamme lainsäädäntö ja viisaat päättäjät moisella aitausalkoholipolitiikalla tähtäävät. Jos halutaan, ettei festivaalien yleisöllä ole omia prosenttijuomia mukana, niin ok. Mutta miksei koko huvialuetta voida silloin määrittää anniskelu-/ottoalueeksi, vaan heidät aidataan ikään kuin näytteille.
Lasten takiako? Hah hah hahhaaaaaa…
Valkoisen miehen juurijatsia
Tämä LC Otavan perinteinen jazztapahtuma keräsi jälleen paikalle tuhatpäisen yleisöjoukon, joka sai aluksi kuultavakseen helsinkiläisen JuuriDixien iloisen juurevaa ja oivallisen kujeilevaa soitantoa. Tämän kuusihenkisen ilopillerin muusikot olivat pääsääntöiseti nuoria! Siis harmaantumattomia, kirkasilmäisiä pelimanneja, joiden soittotaidon takana on mm. Metropoliaa, Sibistä kuin Berkleetakin.
Lisäkontrastia tuohon ikähaitariin toi herrojen musiikkitarjotin, joka koostui iloisen hyväntuulisesta 1910 – 20 –lukujen dixiestä ja New Orleans sävelistä. Ennakkoluulottomasti ja ujostelematta soitettuna. Korviin osin pieleenkin sointuvana, mutta syvän etelän sielukkuutta sykkien. Mutta sellaistahan se livesoitanto oli (ja on monin osin edelleenkin) N’awlinsin kaduilla, kujilla ja kuppiloissa.
Tietyn sielukkuuden puutos taas johtuu siitä, että valkoinen mies on dixiemies, ei rytmisieluinen N’awlinsin musta mies. Myös 1900 –luvun alun rotupolitiikka esti mustien levytykset jazzin alkuvuosilla. Niinpä tätä ”jassin” herkkua saatiin kuulla levyltä vasta 1917 valkoihoisen Original Dixieland Jazz Bandin kappaleen Livery Stable Bluesin myötä. Tämä kappale kuului myös JuuriDixien repertuaariin.
JuuriDixien lyhytlahkeisen puhallunsektion näkyvin ilmestys oli sousafonisti Samppa Leino, joka puhkui ilmoille massiivisen tömäkät jalan teputuskuviot… vanhan kaaderin vasen jalkakin alkoi tahtomattaan polkea Otavan opiston nurmimattoa.
Muu brassiosasto, klarinetisti Pekka Seppänen, trumpetisti Martti Vesala ja pasunisti Hannu Lamminmäki olisivat sopineet soittotaitonsa ja tyylikkään tyylittömän esiintymisensä vuoksi mille tahansa Mississippin jokilaivalle dixietä soittelemaan. Vaatimaton eleettömyys on joskus valtti korostamaan musiikillista nautintotilaa… ja valkoisen miehen perusolemusta.
Päivän komeimmat viikset ja vaaleanpunaisen esiintymisasun raitahenkseleineen omasi banjisti laulaja Miihkali Jaatinen. Antaumuksellista banjoilua että maanläheistä laulantaa. Paljon pisteitä ja papukaijamerkki.
Kaiken takana on nainen, väittivät Matti ja Teppo aikoinaan. Ei pidä paikkaansa, sillä nyt siellä oli rumpali Niklas Ahlsved. Totaalisesti muitten takana varjon hämärässä. Onneksi hänen Bourbon Street / jokilaiva-tahdituksensa sentään purkautui tahdittavan messevänä taustana muille juurekkaille..
JuuriDixie oli positiivinen yllätys. Yksinkertainen, mutta nasakan hyvä. Ilman minkäänlaista tekniikkakikkailua. Tavallaan siksi jopa alaston. Mutta täyttä, noiden viime vuosisadan alkukymmenten tavaraa. Sitä ihteään, jass -poljentoa, josta on kehittynyt vuosien saatossa monenmoista jazztyyliä että taidepläjäystä.
Pariisilaista sekoilua
Pariisin taivaan alta oli päivän seuraava yhtye Toucas Trio Vasco, kolmikko, jonka kansalaiskirjo oli Portugali, Intia ja Espanja. Soitinrepertuaari myöskin hieman poikkeava; haitari, kitara ja tabla. Ja niiden lisäksi suuvärkkki…
Musiikki oli kattaus… niin mitähän se oikeastaan oli. Haitaristi Crestiano Toucas oli hieman hämillään häneltä asiaa tivatessa. Lopputuloksena jonkinasteinen selitys brasilialais-espanjalais-argentiinalais-intialais-itämaisesta sekoituksesta.
Ja sekoitustahan tuo olikin. Mielenkiintoista ja hyvää sellaista. Voimakassykkeinen kitaristi Thierry Vaillot pisti vauhtia soittopeliinsä kuin kotimaansa Espanjan tulisieluiset flamencotaiturit. Etukyyry soittoasento loi omanlaista tuskaa. Intohimoa. Jopa poikkitaiteellista huumaa. Vapautta ja epäsovinnaisuuttakin. Monitahoista taituruutta.
Intialaista sukujuurta oleva tablan soittaja Amrat Hussain istui settinsä takana pinkissä kaavussaan. Aikansa hän myötäili soittokumppaneidensa tahdituksia, kunnes repesi intohimoiseen tablasooloiluun. Uskomattoman upeaa työstöä. Ja erittäin harvoin meillä kuultua. Tämäkin trio vieraili ensimmäistä kertaa Pohjoismaissa.
Taiturimaisen tablojen käsittelyn lisäksi Amrat lauloi… hmmm, siis beatboxasi… ei kun ääniakrobatioi… eikun räppäsi… eikun äänitaiteili kielellään ja suullaan käsittämätöntä äänimaailmaa. Sanatonta runoilua, jossa sanojen (?) ymmärtämisellä ei ollut mitään merkitystä. Mutta itse esityksellä kylläkin. Ja paljon.
Kun portugalilähtöinen Crestiano Toucas äänitaiteili samalla tavalla, saatiin kuulla ihmeellinen suutaidekokonaisuus. Siis musiikkisellainen. Amrat laulatti ja kujeili myös yleisön kanssa äänimaailmallaan. Hauskaa.
Crestiano revitteli soittopeliään moneen eri tahti- ja musiikkilajiin. Taputteli, hyvili ja melkeinpä murjoi sitä. Kimmo Pohjonen ja Harri Kuusijärvi ovat osin samoilla raiteilla. Tosin Crestianon soitannon sielu oli enemmän Brasilia-Argentiina-vetoisempaa… Gallianoa, Piazzolaa… sekä itämaihin suuntauvaa rytmittelyä.
Tämän kolmikon erikoinen ohjelmisto oli mielenkiintoinen kokonaisuus, joka hieman loppupelissä jo toisti itseään. Lavan edessä oleva satapäinen istumakatsomo eli voimakkaasti musiikissa mukana ja osoitti raikuvasti suosiotaan. Alkoholiaitauksessa tungosteleva yleisö sen sijaan ei täysin siemauksin päässyt nauttimaan esityksen hienouksista. Valitettavasti.
Isoa sinistä musiikkia
Olisi ollut hienoa seurata kapellimestari Erno Tiittasen (Ernio Arricone) selkälihasten toimintaa hänen johtaessaan Lahti Big Bandia, mikäli hän olisi raaskinut heittää pois paitansa auringon paahteessa. Mutta nyt oli tyytyminen valkoiseen paidan selustaan, poikkeuksena muutama trumpettiveto kohti yleisöä.
Lahti Big Band soi upeasti ja on selvästi saanut lisäpotkua musiikkiinsa Tiittasen kapelloinnin myötä. Tällä kertaa esitysvuorossa oli blueskitaristi-vokalisti Ismo Haaviston kappaleita, joita Haavisto itse esitti big bandin kanssa. Pepe Ahlqvisthan on myös tehnyt samankaltaisia projekteja mm. UMOn ja Estonia Dream Big Bandin kanssa.
Reilu nelikymppinen Haavisto on bluesin vanha konkari, joka on vääntänyt sinimusiikkia jo neljännesvuosisadan verran. Kokemus ja eletty elämä huokuu hänen musisoinnissaan ja laulussaan. Varmaotteisuus ja tietoisuus tekemisesta saa aikaan olotilan, jossa kuulija voi täysin keskittyä kuulemaansa. Nautinnon kruunasi muutama tunteikas balladi, jotka saivat monet haaveksimaan kuulemaansa silmät ummessa. Hieno tunnelmointia niin Haavistolta kuin koko orkesterilta.
Vastapainoksi kuultiin muutama räväkämpi rytmipläjäys, jolloin tantere vastapainoisesti tömisi tahtijalkojen myötä. Sellaista elämä on, jos sen uskaltaa elää. Hienoa Haavisto. Hieno sovittaja-kapu Tiittanen. Hienoa Lahti Big Band. Tämä kokonaisuus oli hieno päätös hyvältä maistuneelle festarílle.
Mukava lauantaipäivä jälleen kerran. Ja totta kai aurinkoisissa olosuhteissa. Jazzit jatkuivat vielä illanhämyssä Mikkelissä Ravintola Einossa. Mukavat jäähdyttelyt kaikkein innokkaimmille jazzareille.
Ensi kesänä juhlitaan
Väsynyt, mutta tyytyväinen oli myös Jerzy Dubiel, Otava Happy Jazzin taiteellinen isähahmo, joka on ollut vuonna 1986 soitetuista ensimmäisistä jazzeista lähtien kuvioissa täysillä mukana.
– Ensi vuonna tulee täyteen 30 vuotta. Sitä pitää juhlia kunnolla. Toivottavasti voimia riittää sen tekemiseen.
Otava Lions Club on tehnyt kuluneet vuodet todella upeaa työtä niin jazzin eteen kuin festarista saamiensa tulojen jakamisessa edelleen avustuksina. Tänä vuonna jazzien lyhentämättömällä tuotolla tuetaan Otavan nuorison, vanhusten ja vammaisten hyvinvointia.
Otava Happy Jazz on todellinen talkootyön mestarinäyte. Olkaa tekin mukana talkoissa ensi kesänä, jolloin juhlafestari soitetaan elokuun alussa.
