Maanantai-illan alkajaisiksi Klubi-Klubben Gardenissa koettiin nostalgisia hetkiä ja yllätyksellistä historian havinaa, kun lavalla aloitti Wasama Quartet. Vuonna 1975 perustettu yhtye toimi suomijazzin piirissä varsin lyhyen aikaa. Ensimmäiset keikat yhtye soitti 1976 ja kesällä 1983 yhtye esiintyi edellisen kerran Pori Jazz -tapahtumassa, mutta pian sen jälkeen kvartetti lopetti keikkailunsa.
Wasama Quartet on nyt palannut pelikentälle ja hyvä niin, jos tätä pitäisi arvioida maanantaisen esityksen perusteella. Yhtye ehti alkutaipaleensa aikana tehdä kaksi levytystä ja ne ovat nykyään keräilytavaraa.
Mukana olivat kvartetin kaikki alkuperäiset jäsenet kitaristi Ilkka Niemeläinen, basisti Olli-Pekka Wasama, rumpali Jukka Wasama, sekä klassisen musiikin parista alkujaan jazzin pariin tämän yhtyeen kautta hypännyt viulutaituri Mikko-Ville Luolajan-Mikkola.
Ilma oli suosiollinen, sillä kesäaurinko paistoi suoraan lavalle ja tunnelma oli hyvä Ilkka Niemeläisen todetessa, että tässä iässä saanee jo kertoa enemmän tarinoita kuin soittaa. Tarinaa riitti, mutta kaikesta huolimatta saimme myös nauttia yhtyeen uskomattoman hienosta soitosta kahden setin aikana. Dongilla lähdettiin liikkeelle, kuten Ilkka asian ilmaisi, eli Con Dong oli ensimmäisenä esitetty kappale. Konsertin tarina kulki Ilkka Niemeläisen kertomana seuraavaan tyyliin, mikä on ehkä vähän pitkä, mutta sen arvoinen.
– Suomalaisessa jazzissa elettiin 1970-luvulla mielenkiintoista aikaa, sillä mukana oli etnisesti vaikuttavaa jazzmusiikkia erittäin vähän. Tämän puutteen halusimme korjata. Aloimme lisätä tällaisia vaikutteita musiikkiimme ja otimme käyttöön akustisia soittimia, joista erikoisimpana tässä vaiheessa oli viulu, jota jazzmusiikissa ei oikeastaan tunnettu suomalaisen jazzin saralla ollenkaan. Klassisen kasvatuksen saanut Mikko-Ville oli juuri samoihin aikoihin voittanut Kuopion viulukilpailun ja onnistuimme houkuttelemaan hänet mukaan ”paheiden tielle”, soittamaan jazzia, mikä ei ollut sitä perinteisintä jazzaluetta.
– Mikko-Ville huomautti väliin, ettei siihen aikaan mitään paheita todellisuudessa ollut, eikä minua tarvinnut houkutella, sillä nuorena olin sellainen hurjapää, hyppäsin pimeään monessa asiassa ja olin valmis jättämään klassisen musiikin siinä vaiheessa. Paheellinen hahmo kuitenkin, mutta ei se nyt kuulu tähän, totesi Ilkka tähän.
– Kaikesta tästä huomaamme, ettei orkesteri ollut valmis ainoastaan soittamaan, vaan harrastimme tällaista stand-up -komiikkaa jo siinä vaiheessa. No, mutta, jos nyt kuitenkin yrittäisimme soittaa myös jotain, vai keskitymmekö kokonaan tähän keskenään jutusteluun. Kerro lisää….. Jaa, pitäisikö minun vielä kertoa välillä, mikä biisi me soitetaan, jotta kaikki voivat laulaa ”kertsissä” mukana. Ei tämä näin helppoa ole, voisin kuitenkin sanoa vielä sen, että bändi toimi noin kymmenisen vuotta. Olimme aika pitkään soittamatta tällä kokoonpanolla. Syyllinen siihen, että olemme täällä tänään, on tuo klassikkohahmoviulisti tuolla, Mikko-Ville. Hän nimittäin täytti 60 vuotta ja halusi tämän orkesterin uudestaan kokoon. Siitä nyt on jo aikaa, kun täytit 60 vuotta eikö näin ole. Soitimme joka tapauksessa yhden keikan ja joku sitten keksi, että pitäisikö soittaa toinenkin keikka. Niin sitten tapahtui ja Judo meni vielä tarjoamaan meitä tänne ja nyt me ollaan Porissa.
– Biisien nimet saattavat aiheuttaa hämmennystä kuulijoissa, kuten myös meissä. Niitä on tarttunut mukaan erilaisista yhteyksistä. Osittain siihen vaikuttaa se, että meillä on mukana yhtyeessä kielellisiä lahjakkuuksia, kuten meidän klassisen koulutuksen saanut Mikko-Ville, jolla on vahva saksankielinen tausta. Olimme keikalla jossain saksankielisellä alueella, kun mieleen juolahti, että voisimme rakentaa hienoja biisien nimiä näistä sanoista. Ravintolassa istuessamme huomasimme pöydällä tuhkakupin, eli Aschkopf. Sehän oli hauska nimi kappaleelle, sillä siinä yhdistyvät takapuoli ja pää. Se tuntui luontevalta.
-Kaikki kappaleet taitavat olla peräisin 1970-luvulta. Kasarimeininki alkaa kohta olla taas muodissaan, joten sen puitteissa esitämme kappaleen Le Passé, mikä saattaa olla nippanappa syntynyt 80-luvun puolella. Tätä voisi verrata siihen, kun Picassolla oli sininen kausi, niin meillä oli tämä ranskalainen kausi silloin muodissa 1980-luvun alussa.
– Tässä vaiheessa pitkän tarinan keskeyttäen Mikko-Ville halusi puuttua peliin ja toi julki, että Ilkka Niemeläinen on kaikessa vaatimattomuudessaan unohtanut mainita, että kaikki sävellykset ovat pääsääntöisesti hänen säveltämiä. Kaksi ensimmäiseksi kuultua kappaletta olivat tosiaan hänen sävellyksiään.
– Miksi me ajauduimme tähän, kaiketi siksi, etteivät muut olleet yhtä tuotteliaita. Mikko haluaa nähtävästi aloittaa, joten Le Passén jälkeen Ilkka jatkoi. Kuten olette ehkä havainneet, niin tässä esityksessä on tiettyä ambivalenssia, etnisvaikutteista väriä ja ehkä mukana on myös samalla ripaus suomalaista kansallisromanttista melodisuutta. Vastapainoksi tälle soitamme seuraavaksi kappaleen, joka kuulostaa ehkä etniseltä. Jospa analysoimme sitä, vai ei, mitä mieltä olet Mikko? Seuraavaksi kuultava kappale on meidän ensimmäinen, mitä olemme harjoitelleet vuonna 1976. Vaikutteet tulivat Shakti -bändistä, ainakin jossain määrin. Itämaiset vaikutteet ja länsimaisen musiikin yhdistäminen jotenkin kiehtoi. Asteikoltaan kappale ei perustu suoraan esimerkiksi ragaan tai mihinkään vastaavaan. Musiikkimme edusti tuolloin ns. modaalista jazzia.
No, jokainen saattoi sitä miettiä kohdaltaan miten ensimmäisen setin viimeinen kappale Hickory oikein meni ja oliko se sellainen mistä puhuttiin. Toinen setti alkoi kappaleella Faarao, mikä olikin sitten poikkeuksellisesti Mikko-Villen sävellys.
– Mikko-Ville pyysi minua kertomaan tämän kappaleen tarinan. Niin, tämän nimen takana oli se, että saksankielentaitoisena hän ei osannut juurikaan englantia ja siihen aikaan kaikki sanoivat aina far out ja Mikko-Ville ei ymmärtänyt mitä se tarkoitti kuvitteli vain, että puhuttiin faaraosta. Siksi äsken esittämämme kappale sai nimekseen Faarao. Egyptologina hän tietenkin ajatteli, että näinhän se menee. Sitten mentiin edelleen Ilkan kerronnassa eteenpäin hänen tuotantoonsa, millä on myös oma tarinansa, mutta lyhyestä virsi kaunis, kappaleen nimi on Luumupuu, johon Mikko-Ville huusi väliin, ei kun nyt on Kyklooppi. Anteeksi, nyt vähän sekosin, siihen liittyy toinen tarina, mutta ei mennä nyt siihen, vaan suoraan itse kappaleeseen, unohdetaan se tarina.
– No, niin sitten taas varhaistuotantoon. Tämä on yksi varhaisimmista allekirjoittaneen sävellyksistä, saattaa olla jopa ensimmäinen kappale, mikä tälle bändille on sävelletty. Se on siis se Luumupuu, jota tarjosin jo aikaisemmin, mutta se ei kelvannut. Ei se kelvannut myöskään meidän ensimmäiselle levy-yhtiölle, RCA:lle. Yhtiön pomo Mosse Vikstedt nykäisi minua hihasta ja sanoi, että oletko ihan varma, että Luumupuu on hyvä ratkaisu nimeksi, koska halusimme englanninkieliset nimet kappaleille. Plumtree kuulostaa oudolta, plum plum, ei sovi oikein hyvin suuhun. Hän ehdotti, että nimeksi tulisi Cherrytree, se kuulostaa paremmalta. Näin kävi, mutta minulle se on edelleen Luumupuu.
– Luumu-kirsikka olisi hyvä hybridi. Sitten onkin aika soittaa illan viimeinen valssi, vaikka se ei valssi olekaan. Meillä on vähän taipumusta tällaisiin poikkeuksellisiin tahtilajeihin. Tämä kappale on itse asiassa rumpali Jukka Wasaman säveltämä teos 7 Up 8 Down.
Wasama Quartetin esitys oli kerrassaan erinomainen ”maanantaiylläri”. Tässä esityksessä tuli hyvin ilmi se miten laaja-alaista jazzmusiikki voi olla kaikessa olemuksessaan. Samaa ei voi kokea ”kokokansan poppariviihteessä”. Jazz on elävää, vaihtelevaa, monipuolista, sekoitus kulttuuria, taidetta, etnistä laajuutta, rytmien kirjoa, vapautta esittää musiikkia moninaisesti. Vaikka tässä iässä olisi pitänyt jo tietää ja tuntea Wasama Quartetin historia, niin täytyy myöntää, ettei yhtye sanonut minulle mitään ennen heidän ”uutta tulemista”. Parempi myöhään kun ei milloinkaan. Näin hienot esitykset jäävät mieleen pitkäksi aikaa.
Ilta jatkui standardien parissa
Maanantai-illan toisena orkesterina lavalla esiintyi porilaiskokoonpano, tai oikeammin ehkä satakuntalaisorkesteri Evening Standard. Palmgren konservatorion opettajakolmikko, basisti Jouni Hokkanen, kitaristi Rauli Viitala ja rumpali Timo Lilja saivat rinnalleen lahjakkaan, opiskelunsa Porissa keväällä päättäneen saksofonistin, Kasper Haikosen.
Yhtye kulki tiukan vakaasti Jounin ohjauksessa ehkä vähän yllättävienkin standardien parissa eri aikakausilta. Jouni lupaili myös pari sellaista kappaletta, joista todennäköisesti tulee vielä ”stankkuja”. Aloituskappaleena yhtyeellä oli vain 24 -vuotiaana kuolleen trumpetisti Glifford Brownin Joy Spring. Jatkona tähän saimme nautiskella loistavan uran tähän mennessä tehneen Sonny Rollinsin kappaleesta Airegin. Sen jälkeen mentiin hieman tasaisemmin puolipurjeilla kauniisti soivien Toot Thielemansin sävellysten pariin Bluesetten tahdissa. Jatkona seurasi Charlie Parkerin tuotantoa, Moose the Mooche. Ensimmäisen setin päätteeksi saimme vielä kuulla ehkä sitä uutta tulevaa standardia. Monipuolisen kitaristin Pat Metheneyn tuotannosta sävellyksen Farmer’s Trust.
Nuori nouseva kyky Kasper Haikonen on lavalla jazzviikon aikana viisi kertaa. Hän ehti olla jo PBB:n saksofonisektiossa, oman yhtyeensä Trio Poltteen ”leaderina” sekä tänään Splöngen ”ohjaimissa”. Loppuviikosta häntä kuullaan vielä yhdessä kokoonpanossa sunnuntaina ilmaislavalla. Kannattaa käydä kuuntelemassa tämän nuoren saksofonistin hyytävän kylmää ja vastapainoisesti lämminhenkistä puhaltamista, kun siihen vielä on mahdollisuus.
Pori Jazz 2014
Klubi-Klubben Garden, maanantai 14.7.
klo 19:00 Wasama Quartet
klo 21:00 Evening Standard
