Ylläs Jazz Bluesin päätöskonsertti ylitti päätöskonsertille asetetut odotukset kirkkaasti. Vaikkei niitä pysty varsinaisesti sanoiksi pukemaan, mitä tältä pitäisi odottaa, Kuru oli juuri oikea kokoonpano päättämään onnistunut tapahtuma.
Se loihti ilmoille tunteikkaan myrskyn. Läksiäisiksi tuli mukaan melkoisen paljon mietittävää.
Instrumentaaliyhteensä aloittanut oululainen Kuru teki hyvin, kun se kiinnitti taannoin rivehinsä laulajan.
Eikä minä tahansa laulajan.
“Nyt vaappuvat vainajat tuonelaan,
Hän mättään istua sai kanervasta,
Ja soudatti lasta,
Näin rauhaan parhailla lauluillaan.”
Näin aloitti Mari Leppävuori Maantien Marilla. Gustav Fröding linjasi sanoillaan Kurun päiväkonsertin raskasta eetosta.
Usein kaunis nainen riisutaan yleisön toimesta, mutta Mari Leppävuori riisui yleisön paljaaksi, tekemään tiliä. Upea Leppävuori tekee laulajalle kaikkein vaikeimman: osaa olla hiljaa hauras ja vahva vaikeissa tunteissa.
Hauras laulu on vaikea laji. Pitää olla Vesa-Matti Loirin hauras ja hienovarainen pehmeys, Veikko Sinisalon rikkisärkevä tunne ja tulkinta.
Uuno Kailaksen sanoin:
“Kuka voi sen tutkia – kaaoksen
Se on aaltoilu vihan ja rakkauden
Se on itku ja nauru ja lepo ja työ
Se on taivas meille ja hornan yö.”
Eino Leino vastaa:
” Astelin metsässä syksyisessä
pikkulintuja kuulin
tunsin ma rintani riemahtavan
jonka jo kuolleen luulin”
Yhdellä kertaa kokonaisuus etninen ja eteerinen, toisaalta vahva ja vaikuttava kuin Kailaksen analyysi.
Runot Kurun ohjelmistoon on valinnut bändin liideri, suurimman osan tuotannosta säveltänyt saksofonisti Jarkko Niiranen on onnistunut sävellyksissään. Hän on onnistunut myös sparraamaan joukkonsa soitossa tanakan bändisoiton ja musiikilla maalaamisen välimaastoon. Sanoilla on tarpeellinen sävelten tuki takana. Etenkin rumpali Erkki Ekfors tekee tässä suuren työn ja tukevan pohjan koko bändille. Jokaiseen kohtaan tilauksen mukaan.
Viitekehyksessä on tilaa jokaisen soittajan mielihaluille ja taidonnäytteille. Siinä päädytään lopun perin kuitenkin siihen, että kuulija asetetaan odottajan rooliin. Harvinaista jatsikonsertissa kyllä, että odotuksen kohteena ovat sanat. Odotellessa on mukava kuunnella soittajien taitavaa tunnelmanluontia. Avara ääniavaruus muuntuu aika-ajoin jopa kansanmusiikkimaiseksi poljennoksi, eikä mukaan ole kirjoitettu turhan vaikeita kulkuja ihan vain sen vuoksi, että siitä tulisi jazzia. Silti se uskaltautui muutamaan irtiottoon ja soul machine-meininkiin.
Bändiin oli istutettu tällä kertaa myös trumpetisti Verneri Pohjola. Usein vieraileva tähti joudutaan nostamaan esille tarpeettomasti vain siksi, ettei sille keksitä muuta käyttöä kuin hienojen soolojen soittaminen. Pohjola oli kameleontti, joka katosi bändin väreihin kuin olisi aina kuulunut siihen. Sanomattakin on selvää, että solistiset osuudet olivat hillityn maukkaita.
Eino Leino, Aale Tynni, Kailas, Pohjanpää ja muut runoniskijät pitivät kuulijansa loppuun saakka herpaantumattomassa otteessaan. Runoilijoita yhdistellen: sydän pamppaillen vakaasti kysyen miksi mustan lampaan on oltava valkoinen?
Kaksi vanhaa varista tuumasi, että melko metka soitin on tuo pianomelodica. Ne ovat lukenut Lauri Pohjanpäänsä ja kuunnelleet tarkasti koko konsertin. Ne tuntuivat tuumivan orrella, että olipa mukava tavata ja toivottavat Kurulle hyvää matkaa Japaniin.