Sibelius-Akatemian jazzosaston vuosittain järjestämän DIG.-festivaalin päävierailijat ovat aiemmin olleet amerikkalaisia. Tänä vuonna on linjaksi valittu pohjoismainen jazz. Heti ensimmäisen illan perusteella valinta on osoittautunut oikeaksi.
Musiikkitalon Black Boxin konsertin yhtyevieraana ollut maineikas ruotsalais-norjalainen Atomic on perustettu jo vuonna 2000 ja ehtinyt tehdä pitkälti toistakymmentä levyä. Atomicin perustajajäsenistä mukana on edelleen neljä: trumpetisti Magnus Broo, tenoristi ja klarinetisti Fredrik Ljungkvist, pianisti Håvard Wiik ja basisti Ingebrigt Håker Flaten. Rumpali Hans Hulbœkmo tuli bändiin kolme vuotta sitten.
Vaikka Atomic on heidän ilmeinen pääbändinsä, niin kaikilla heillä on myös muita projekteja. Niinpä esimerkiksi sekä Ljungkvist ja Broo ovat tehneet useita levytyksiä myös omissa nimissään.
Atomic on tehnyt useita mittavia ulkomaisia kiertueita myös Euroopan ulkopuolelle, viimeksi Etelä-Amerikkassa syyskuussa, mutta Helsingissä se on Ljungkvistin muistikuvan mukaan käynyt vain kerran aiemmin. Vierailusta onkin kulunut pitkä tovi, sillä se soitti vuonna 2003 jo ajat sitten edesmenneesä Jumo Jazz Clubissa.
Syytä olisi käydä tiuhempaankin, sillä Atomic on mainio yhtye, joka lähinnä hard bopin ja free jazzin aineksien sujuvalla yhdistelemisellä rakentaa varsin koukuttavia kappaleita. Niissä myös erilaiset elementit toimivat luontevasti keskenään. Hyvä esimerkki tästä kuultiin pianisti Wiikin pitkässä kappaleessa, johon hän oli mm. sisällyttänyt säestyksettömiä rubato-osuuksia, jotka salamana vaihtuivat vahvasti svengaavaan suoraksi kompiksi palaten Wiikin uudesta komennosta jälleen rubatoon.
Kaikki Atomicin soittajat ovat taitavia. Solisteista kuuluvin oli bändin nestori Magnus Broo (52), joka uransa alussa 80-luvulla opiskeli maineikkaassa North Texas State -yliopistossa ja soitti koulun big bandissa. Jenkkiperuja saattaa olla Broon erinomainen tekniikka, jolla hän myös saa melkein kipurajoille nousevat korkeat äänet soimaan yllättävänkin hyvin.
Tenorin lisäksi klarinettia soittanut Ljungkvist puolestaan osoitti dixielandissa ja satunnaisesti myös big bandeissa soolosoittimena käytetyn klarinetin soveltuvan hyvin modernimpaankin jazziin. Klarinetilla pystyy näet saksofoneja paremmin soittamaan terävää staccatoa, joka soveltuu hyvin free-tyyliseen musiikkiin.
Nyt kun Atomic on osoittanut kyvykkyytensä, toivoisi, että festivaali- ja konserttijärjestäjät toisivat sen uudelleen tänne, jotta seuraavaa käyntiä ei tarvitsi odottaa uudet 14 vuotta
Pianismia kahdella flyygelillä
Konsertin avausesiintyjinä oli kaksi pianistia, suomalainen erityisesti trioissaan kunnostautunut Aki Rissanen ja ruotsalainen kohta viisikymppinen Sten Sandell, joka on 80-luvuta lähtien ollut ruotsalaisen vapaan improvisoinnin kärkihahmoja. Sen lisäksi hän on ollut tuottelias säveltäjä kirjoittaen myös mm. näytelmämusiikkia. Suomessa häntä on kuultu muutaman kerran Tampereen Jazz Happeningissa.
Pianistien osuuden avannut Rissanen tuntee hyvin jazzin lisäksi konserttimusiikin pianokirjallisuutta, mikä kuului myös hänen minimalismin henkisellä toistokuviolla alkaneessa esityksessään, jota hän kuljetti vaihdellen sujuvasti rytmejä ja melodioita.
Sandell osoitti aloituksessaan tyylillisen suuntautumisensa ryhtyen koskettimiston lisäksi kaivamaan heti ääniä myös flyygelin kannen alta. Sandellin osuus toi joskus mieleen Sisyfoksen tuloksettoman kiven pyörityksen mäen päälle. Sandell näet aloitti useita kertoja hiljaisesti nostaen soittonsa vähitellen äärimmäiseen forteen, jonka hän äkkiä katkaisi ja lähti uudelleen hiljaisesti liikkeelle.
Ensimmäisen jakson finaalissa olivat molemmat pianistit mukana. Heidän esityksensä muistutti monin paikoin happeningia, jossa Sandell soitti toisella flyygelillä atonaalisesti. Toisen flyygelin ääressä Rissanen taas manipuloi läppärillä flyygelin ääniä tuottaen ilmoille myös erilaista kohinaa. Lopussa hänkin istui alas ja ryhtyi nasevaan dialogiin Sandellin kanssa.
