Pitkän, jo 1970-luvun lopussa alkaneen uransa aikana todella harvakseen Suomessa käynyt laulajatar/pianisti Diane Schuur esiintyi April Jazzissa jo toisen kerran. Tosin ensimmäisestä kerrasta oli jo vierähtänyt 28 vuotta. Torstaina kuullun perusteella käyntejä olisi sopinut olla tiuhemminkin.
Syntymästään asti sokea, nykyään 61-vuotias Schuur teki läpimurtonsa 1979 Montereyn jazzfestivaaleilla. Tuolloin hänet nosti parrasvaloihin tenoristi Stan Getz, joka sittemmin esiintyi useilla Schuurin 1980-luvun levyillä.
Nyttemmin Schuur on maksanut kiitollisuudenvelkansa Getzille takaisin, sillä hänen viime vuonna ilmestynyt levynsä I Remember You With Love to Stan and Frank oli omistettu Getzille ja Frank Sinatralle. Tältä levyltä oli myös enemmistö Tapiola-salissa kuulluista kappaleista.
Tarjolla oli aimo annos kuuluisan suuren amerikkalaisen laulukirjan sisältöä: S’ wonderful, I’ve got you under my skin, Here’s that rainy day, For once in my life, The man I love jne.
Schuur on periaatteessa aika perinteinen jazzvokalisti. Hänen laulunsa svengaa hyvin ja hän hallitsee mainiosti scatin. Tyylitajussakaan ei ole valittamista, sillä ronskimpien esitysten vastapainona balladeisssa löytyi tekstisisältöä hyvin heijastelevaa herkkyyttä.
Schuurin vahvuutena on hänen laaja äänialansa, reilut kolme oktaavia. Sen ansiosta hän pystyi vaivatta liikkumaan dramaattisen matalalta vihlovan korkealle. Pianistina on myös selvästi osaavampi kuin pelkkä laulunsa säestäjä, mikä tuli hyvin esiin muutamassa instrumentaalinumerossa sekä 4-8 tahdin vuorotteluissa säestäjien kanssa.
Grammy-palkintoja voittanut Schuur on sen verran suuri tähti, että hänellä on varaa ensiluokkaiseen taustayhtyeeseen, jossa Espoossa olivat tenoria ja sopraanoa soittanut brittiläinen Julian Siegel, basisti Benjamin Wolfe ja australialaislähtöinen rumpali Adam Pache. Kaikilla heillä on monipuolinen kokemus myös omien kokoonpanojensa johtajina. Melkoinen osa kappaleista oli yllättävänkin tarkasti sovitettu. Se antoi huolitellun säväyksen toteutukseen eikä kuitenkaan vähentänyt niiden spontaanisuutta.
Eniten soolotilaa sai luonnollisesti Siegel, joka konsertin alkupuolen Getz-levyllä olevissa numeroissa kuullosti niin Getziltä kuin olla voi. Mutta kun vuoroon tuli instrumentaalina esitetty Love Supreme, fraasit ja soundi vaihtuivat samantien Coltraneksi, mistä taas palattiin seuraavassa kappaleessa getzismiin.
Nykypäivän musiikkibisneksen realismi tuli myös esiin Schuurin kehottaessa yleisöä ostamaan hänen mukana olevia levyjään. Hän valitti, ettei levyjä juuri enää myydä missään, vaan artistien on itse myytävä niitä keikoilla. ”Ostakaa monta, jotta mukanamme kulkeva levykuorma kevenisi.”