Lempeän leppoisa pikkupakkanen ja luminen maisema olivat tämänvuotisen Kaamosjazzin ulkoiset olosuhteet. Saariselän ladut olivat yli 20 maan hiihtoeliitin testaamina edellisviikonloppuna osoittautuneet hyviksi ja kymmenien kansanllisuuksien puheensorina täytti edelleenkin paikallisten ravintoloiden atmosfäärin.
Josko ulkoiset puiteet olivat mitä parhaimmat, voidaan sitä samaa sanoa myös torstai-illan avauskonsertista. Ennakkoon taiteellisenjohtaja Aarno Cronvallin kattaus ei hirveästi sykäyttänyt, mutta toisin kävi, sillä monisatapäinen yleisö sai kuultavakseen maistuvan paketin vanhaa jazzia että svengaavan menevää swingiä… niin alkuperäissoundina kuin mukavaan muotoon tuorestettuna.
Illan aloitti liki 60 vuotta vanha DDT, bändi jolle sen johtaja Fred Anderssonin mukaan mm. Heikki Sarmanto ja monet muut povasivat vuonna 1958 lyhyttä ikää. Mutta toisin kävi ja Tunturihotellin stagella oli soittamassa yhtyeen perustäjä jäsenistä Anderssonin lisäksi klarinetisti-vokalisti Carl Gustav ”Nalle” Nyman. Ja mikäs siinä, kun soitto kulkee ja traditio säilyy…
DDT:n soitto oli kokonaisuudessaan kuin uudestaan syntynyt, vaikka kappaleet aloitustunnari Royal Garden Bluesia myöten olivat vanhaa tuttua New Orleans tyyliä. Nyt oltiin kuitenkin kokonaisvaltaisesti tuorestettu ohjelmistoa lähemmäksi tämän päivän NO poljentoa. Loukkaamatta mitenkään vanhaa perinnettä.
– Suurimpana syynä tähän muutokseen on ollut se, että saimme pianistiksemme jazztohtori Riitta Paakin, loistavan pianistin ja monityylihallitisijan. Hänen tulonsa on antanut bändiin todellista lisäpotkua ja luonut että tuonut tiettyä improvisointivapautta, totesivat Fred Andersson ja muut soittajat yhdessä suin.
Ja Paakin pianonsoitto olikin hienoa kuunneltavaa ja hänen ulkoinen olemuksensa kieli hänen itsensä myös nauttivan tällaisen musiikin soittamisesta. Hänen katsekontaktinsa rumpali Thomas ”Tumppi” Rönnholmin kanssa kertoi soittamisen riemua puolin ja toisin. Hienoja pelimanneja ja bändihengen luojia.
Komppiosaston kolmantena työsti paksukieliään yli 50 vuotta bändissä soittanut Pentti Mutikainen, legenda omalla tahollaan. Liekö päiväunet ja nuoret komppikaverit olivat saaneet häneenkin lisävirtaa, sillä homma kulki tosi lutvikkaasti. Samaan kastiin pitää lukea myös pitkän linjan banjoisti, vuodesta 1979 yhtyeessä soittanut Pekka Mesimäki.
– Takarivi virnuilee ja naureskelee meidän selkiemme takana, totesivat vanhanliiton soittajat pilke silmäkulmassaan. No, eivät ainakaan itse puhaltamiselle, sillä jokainen hoiti leiviskänsä hyvin päivitettynä ja menneen nuoruuden intoakin puhkuen. Niin soolot kuin yhteissoittokin irtosi täräkän tehokkaasti niin Anderssonilta, Nymanilta kuin pasunisti Pelle Näätäseltäkin, joka liittyi bändiin 1981.
Unohtamatta nuoremman polven puhaltajaa, trumpetisti Niklas Anderssonia, joka osoittautui myös käheväksi NO -tyylin laulajaksi. Saapa nähdä, mitä ”pojasta” kehittyy, kun jo nyt maistuu jo erittäin hyvältä.
Vanhat kunnon Lulu’s Back In Town, Wabash Blues, River Boat Shuffle, Basin Street Blues ja monet muut irtosivat vahvalla otteella. Nalle Nymanin originaalilla creoli -lyriikalla laulama Eh la bas toi totaalisesti mieleen syvän etelän jazzperinnön. Kun tästä ladattiin tuorestettu versio Alexanders Ragtime Bandistä niin päästiin viimeiseen kappaleeseen, jonka Nyman ” on säveltänyt Kuuban johtaja Fidel Castrolle”: Fidelito Castrato. Kuuba-karibia-dixierytminen iloittelu, jossa solistista tilaa jaettiin rutolti.
Eikä tässä vielä kaikkiyleisö taputti ylimääräiseksi Muskrat Ramblen.
DDT yllätti todella positiivisesti . Soitossa oli pitkästä aikaa todellinen elämän ja nautinnon maku. Nyt oli poispyyhkäisty vuosikymmenten seitit ja pölyt, ei enää toistettu iänikuisella kaavalla samaa, samaa, samaa… vaikka itseasiassa kappalerepertuaari olikin sitä ennenkin esitettyä.
Hieno konsertti vanhan jazzin saralta. Mahtavaa, että vanhakin nyt nuortuu, kuten eräässä laulussa todetaan. (OR)
