Viime vuonna Charles Lloyd sai korkealle arvostetun Jazz Master-kunnianimityksen. Mestarin arvo osui oikealle henkilölle. Siitä vahva osoitus oli Tampereen Jazz Happeningin konsertti, jota perustellusti voi pitää hänen pitkän uransa mestarillisena kiteytymänä.
Lloydin uraan on mahtunut ylä- ja alamäkiä. Hänet huomattiin laajemmalti ensi kerran Chico Hamiltonin yhtyeen musiikillisena johtajana 60-luvun alussa. Sieltä hän siirtyi pariksi vuodeksi Cannonball Adderleyn sekstettiin.
Todellisen läpimurtonsa hän teki oman kvartettinsa kanssa. Yhtye, jossa hänen kanssaan soittivat Keith Jarrett, Cecil McBee ja Jack DeJohnette, oli 60-luvun jälkipuoliskolla oli todella suosittu ja se myös esiintyi rock-yhtyeiden kanssa festivaaleilla ja Fillmore-teatterissa.
Mutta suosiolla oli myös varjopuolensa. Lloydilla se merkitsi siirtymistä erilaisten tajuntaa laajentavien aineiden käyttöön, mikä alkoi vaikuttaa hänen soittoonsa. Kvartetti hajosi, minkä jälkeen Lloyd eleli 70-luvun etupäässä erilaisissa kommuneissa ja soitti mm. Beach Boysien kanssa. Hän toki levytti omissakin nimissään, mutta tulokset olivat enimmäkseen lievästi sanottuna outoja.
1980-luvun alussa hän palasi jazziin ja perusti taas kvartetin aluksi pianisti Michel Petruccianin kanssa. Levytettyään mm. Blue Notelle hän aloitti 1989 neljännevuosisadan kestäneen yhteistyön ECM:n kanssa. Tuona aikana hänen kanssaan soittivat sellaiset pianistit kuten Bobo Stenson, Geri Allen ja Jason Moran sekä rumpali Billy Higgins. Viimemainittua Lloyd muisteli erityisen lämpimästi Tampereen konserttia edeltävän päivän tapaamisessa, missä hän kertaili uransa tapahtumia ja hehkutti arvostamistaan muusikoista, Higginsin lisäksi mm. Ben Websterista.
Nykyään 78-vuotias Lloyd on käynyt Suomessa useita kertoja, ensimmäisen kerran jo 1967. Kulttuuritalon huiman konsertin jälkeen hän on esiintynyt Porissa ja Espoossa. Vaikka kaikki kuulemani Lloydin esiintymiset ovat olleet positiivisia elämyksiä, niin silti Pakkahuoneen konsertti oli niistä sykähdyttävin.
Mukanaan Lloydilla oli Tampreella erinomainen, häntä pari sukupolvea nuorempi yhtye, jossa soittivat pianisti Gerald Clayton, basisti Reuben Rogers ja rumpali Kendrick Scott. Hienon kosketuksen omaava pianisti Clayton oli myös huikea solisti, jonka kauniit itsetarkoituksellisia tekniikkahurjasteluja karttavat soolot lomittuivat luontevasti Lloydin osuuksiin.
Vaikka Lloyd on ECM-levyilleen kirjoittanut paljon uusia kappaleita, hänen konserttiohjelmistossaan on säilynyt jo 60-luvun kvartettilevyillä olleita kappaleita Forest Flowerista lähtien. Tampereellakin kuultiin se. Ohjelmistossa oli myös muutamia melodioiltaan yksinkertaisia, lähinnä lastenlauluja muistuttavia kappaleita, jollaisten esittäminen vaatii jo melkoista kanttia. Lloydille ne luontuivat hyvin pohjaksi improvisaatioille.
Tenoristina Lloyd tyyliltään 60-lukulainen. Soitossa on häiveitä Coltranesta, mutta hänen soundinsa on lämpimämpi. Toki hän viljelee nopeita juoksutuksia, mutta kuitenkin hänen soolonsa ovat voittopuolisesti melodisia ja seestyneitä, paljon kokeneen muusikon kaikest turhasta riisuttuja näkemyksiä.
Luomu vaihtui teollisempaan soundiin
Lloydin herkkävireisen esityksen jälkeen soittaneen Donny McCaslinin kvartetti tarjosi selvän kontrastin edelliseen. Kun Lloydin musiikki oli silkkaa luomua, niin nyt sen sävy vaihtui urbaanin teolliseksi. Vaikka McCaslin soitti tenoriaan ilman ääntä muuntelevia lisälaitteita, kvartetin esityksessä oli vahva sähköinen sävytys johtuen kosketinsoittaja Jason Lindnerin syntikoiden hyvin kuuluvasta esilläolosta.
Monenlaisissa kokoonpanoissa Suomessakin soittaneen McCaslinin nosti ajankohtaiseksi hänen mukanaolonsa David Bowien viimeiseksi jääneellä Blackstar-albumilla, jolle Donnyn bändi pääsi Bowien tultua kuuntelemaan heitä newyorkilaiseen Bar 55-pikkukuppilaan.
Tampereella levyltä kuultiin Lazarus. Toinen ohjelmistoon tarttunut Bowie-kappale oli Lodger-albumilla ollut Look Back in Anger. Muutama setin kappaleista oli Donnyn kvartetin uudelta Beyond Now-levyltä, jolla tosin soittaneet basisti ja rumpali olivat korvautuneet kiertueelle Jonathan Maronilla ja Zach Danzingerilla, molemmat toki päteviä muusikkoja, jotka luovivat sujuvasti tahtilajeiltaan osin hyvinkin kimuranteissa kappaleissa. Muutenkin koko esitys oli korkeatasoista ammattityötä, jota varsinkin paikalla olleet muusikot tumtuivat arvostavan suuresti.
