Charles Lloyd soittaa 84-vuotiaana paremmin kuin koskaan. Tämän väitteen allekirjoitan mielelläni. Niin hienoa soittoa kuultiin Pori Jazzin Lokkilavalla lauantaina. Korkeammatkin voimat olivat ilmeisesti samaa mieltä,sillä muuten niin sateisilla festivaaleilla aurinko tuli pilkistämään Lloydin konsertin aikana.
Tenoristina Lloyd on tyyliltään 60-lukulainen. Soitossa on häiveitä Coltranesta, mutta hänen soundinsa on lämpimämpi ja soittotapansa pelkistetympi. Toki hän viljelee välistä nopeita juoksutuksia, mutta kuitenkin hänen soolonsa ovat voittopuolisesti melodisia ja seestyneitä, paljon kokeneen muusikon kaikesta turhasta riisuttuja näkemyksiä.
Käydessään Suomessa viimeksi ennen Poria Lloyd kävi Tampereella 2016. Tuolloin jutellessamme hän kertoi arvostavansa suuresti Ben Websteria, joka teki 50-luvun lopulla hienoja balladipitoisia levytyksiä. Jotain webstermaisia häiveitä olin myös kuulevinani Lloydin Kirjurinluodolla soittamien balladien fraseerauksessa, tosin ihan erilaisella tenorin soundilla.
Lavalla hyväntyylisesti myhäilleellä Lloydilla oli mukanaan kitaristi Bill Frisellin, basisti Reuben Rogersin ja rumpali Kendrick Scottin muodostama Lloydin kanssa useita vuosia soittanut ja levyttänytkin The Marvels-trio. Bill Frisell on erinomainen kumppani Lloydille, hengenheimolainen melodisen soittotavan suosijana. Nytkin herrojen yhteistyö oli melkein jo telepaattista.
Tosin jostain syystä tätä vakioyhdistelmää täydensi toinen kitaristi Marvin Lewell. Miksi näin, se ei selvinnyt eikä hän myöskään tuonut erityistä lisäarvoa kokonaisuuteen. Pikemminkin vesitti, vaikkakin hän on ihan aikaansaapa soittaja.
Yhden kappaleen alttohuilulla soittanut Lloyd on ilmoittanut lopettavansa kiertueet. Tiedä sitten pitääkö hänen ilmoituksensa paikkansa. Toivottavasti ei, sillä hänen kaltaisia vanhoja mestareita ei enää ole montaa jäljellä.
Junnu on mestari huilullakin
Lokkilavalla oli tänä vuonna todella korkealuokkainen jazzin tarjonta. Jo heti torstain avaajana ollut Juhani Aaltonen osoitti olevansa 86 vuoden iästään huolimatta olevansa yhä hieno muusikko. Kuoleman porteilla toissa syksynä koronan takia käynyt Junnu ei enää saa lääkärin määräyksestä soittaa kuin huilua. Siitä hän vitsailikin, mutta kyllä hän huilistina on erinomainen.
Kolmessa ensimmäisessä numerossa hänellä oli tukenaan luottoryhmänsä Iro Haarla pianossa, Uffe Krokfors bassossa ja Reiska Laine rummuissa. Heidän kanssaan Junnu soitti kolme balladia (Hymni, Nostalgia ja Reflections). Tuloksena oli kaunista ja seesteistä musiikkia, jossa Junnun romanttinen puoli tuli hyvin esiin.
Kahteen viimeiseen kappaleeseen hänen kumppanikseen tuli kitaristi Raoul Björkenhem, joka hyvin pieteetillä tuki Junnua. Pikkuisen herrat sentään riehaantuivatkin heidän osuutensa päättäneessä Edward Vesalan kappaleessa.
Lady Blackbird on täyttä tavaraa
Marley Munroe oli vielä pari vuotta sitten yksi monista USA:n länsirannikon mustista laulajattarista. Ääntä ja osaamista riitti, mutta leipä oli revittävä kaikenlaisista sekalaiskeikoista. Sitten syntyi idea luoda Marleysta diivahahmo Lady Blackbird, jolle luotiin uudenlainen ulkoinen imago. Tämä uusi hahmo levytit pari vuotta sitten Black Acid Soul-albumin, jolla oli sekä vanhoja että uusia myös hänen taustabändinsä kitaristin kirjoittamia lauluja.
Useinhan tällaiset luodut imagohahmot ovat osoittautuneet kupliksi. Mutta Lady Blackbird on täyttä tavaraa. Hänellä on kenen tahansa soul-laulajattaren veroinen ääni niin äänialan kuin volyymin suhteen. Sitäpaitsi hän myös verevä tulkisija, joka vahvasti eläytyi laulujensa teksteihin. Hyvä esimerkki tällaisesta oli hänen upea tulkintansa Nina Simonen aikanaan esittämä vahvatekstinen Blackbird, jonka Marley on muuntanut omaperäiseksi näkemyksekseen.
Joel Rossilla väkevä altisti
Levy-yhtiö Blue Note on viime vuosina panostanut vahvasti nuoriin jazzmuuikoihin. Yksi yhtiön tallin tähdistä on Chicagosta kotoisin oleva 25-vuotias vibrafonisti Joel Ross, joka jo parikymppisenä oli ehtinyt soittaa mm. Herbie Hancockin ja Christian McBriden kanssa. Etupäässä hän on kuitenkin työskennellyt nuoren polven soittajien kanssa.
Blue Notelle Ross on ehtinyt tehdä kolme albumia, joista tuorein Parable of the Poet ilmestyi keväällä. Tuolla levyllä on sarjamuotoinen teos, joka muistuttaa moniosaista messua. Tuota yhtymää selittää varmaan osaltaan se, että hänellä on tausta kirkkomuusikkona nuoruudessaan.
Levyllään Rossilla on suurehko neljän puhaltajan kokoonpano. Porissa hänen Good Vibes-yhtyeensä oli selvästi pienempi. Siinä soittivat altisti Godwin Louis, basisti Kanoa Mendenhall ja rumpali Jeremy Dutton. Heistä parhaiten erottui runsaasti soolotilaa saanut vaatetukseltaan saksalaista nokikolaria (mustat vaatteet ja silinteri) muistuttanut Louis, joka Lokkilavalla kuulluista altisteista oli selkeästi väkevin. Hän oli todella armoton soittaja revitelleen pitkissä sooloissaan torvensa koko rekisteriä.
Ross itse on on mainio vibrafonisti, ei välttämättä mikään uudistaja, mutta hyvin svengaava soittaja. Tosin merkittävän osan setistään hän soitti pianoa, sinänsä ihan hyvin, mutta olisi ollut mukavampi kuulla häntä pelkkänä vibrafonistina.
Kenny Garrett juurillaan
Porissa alttosaksofonisti Kenny Garrett oli ennen torstaita käynyt kolmesti. Ensimmäinen kerta sattui vuoteen 1986, jolloin hän soitti Art Blakeyn Jazz Messengerseissa. Seuraavan kerran hän kävi jo seuraavana vuonna, jolloin työnantajana oli puolestaan Miles Davis. Oman yhtyeensä kanssa hän tuli Poriin 2005.
Viime vuonna Garrett julkaisi albumin nimeltä Sounds from the Ancestors, jolla hän luotaili niin oman muusikkoutensa kuin yleisemminkin afro-amerikkalaisen musiikin juuria. Mukana oli omistuksia edesmenneille rumpali Art Blakeylle ja trumpetisti Roy Hargrovelle sekä hänen kotikaupunkinsa Detroitin musiikille. Joissakin kappaleissa hän taas toi esiin jazziin vaikuttaneita afrikkalaisia ja afro-kuubalaisia juuria.
Tämän levyn kappaleita hän myös tarjosi Lokkilavan torstai-illan pääätöksessä. Garrettin mukana olivat pianisti Keith Brown, basisti Corcoran Holt, rumpali Ronald Bruner ja laajaa perkussioarsenaalia hoidellut Rudy Bird. Viimemainitun rooli oli hyvin keskeinen. Erittäin taitavasti hän myös pystyi perkussioillaan kehittämään erilaiset juuriainekset.
Garrettin näkemykset toimivat livenäkin mainiosti. Hän itse oli toki pääosassa vahvana altistina saaden erinomaisen tuen soittajiltaan. Settinsä lopuksi Garrett nostatti sateisessa säässä kohmettuneen yleisön ylös ja alkoi laulattaa yleisöä. Henkilökohtaisesti olen aina vihannut tällaista interaktivisuutta konserteissa. Mutta nyt koleassa sadeillassa tämä tuntui ihan sopivalta.
Helsingin Sanomien kriitikko kutsui Garrettin musiikkia ”painajaismaisen kammottavaksi viihdejazziksi”. Tuo oli kyllä rankka väite, johon ei ollut perustetta kuin viimeisessä numerossa, Mahtoikohan toimittaja sekoittaa googlatessaan Garrettia todelliseen viihdejazzariin eli Kenny G:hen?
Immanuel Wilkins sopisi klubille paremmin
Toinen nuoremman polven Blue Note-artisti Lokkilavalla oli perjantaina Philadelphiasta kotoisin oleva altisti Immanuel Wilkins, joka hänkin on jo ehtinyt saada monenlaista tunnustusta. Ansioluetteloon kuuluvat esiintymiset mm. Wynton Marsalisin ja muiden isojen nimien kanssa. Hänet on myös valittu Down Beatin kriitikkoäänestyksessä nousevaksi altistikyvyksi. Wilkinsin ensimmäinen BN-levy Omega ilmestyi 2020. Samana vuonna New York Times valitsi sen vuoden jazzlevyksi.
Wilkiinsilla on jo muutaman vuoden ollut vakiokokoonpano, johon hänen lisäkseen kuuluvat pianisti Micah Thomas, basisti Daryl Johns ja rumpali Kwebu Sumbry. Heidän kanssaan Immanuel teki talvella ilmestyneen toisen albuminsa nimeltään The 7th Hand, jossa on afroamerikkaisen kirkon sävytystä.
Osuudessaan Wilkins soitti kappaleita kummaltakin albumiltaan. Täytyy todeta, että tällainen kvartettimusiikki toimisi varmaan paremmin klubiympäristössä kuin suurella ulkoilmalavalla, vaikka Wilkins kumppaneineen ovat taitavia soittajia ja että he myös hallitsevat materiaalinsa kiitettävästi. Tosin esitys sai huomattavasti lisää puhtia Wilkinsin kutsuttua päätösnumeroonsa tenoristi Shabaka Hutchingsin, jonka mukanaolo oli myös esimakuna seuravalle setille.
Sons of Kemetin villiä menoa
Varsinainen Lokkilavan energiapommi oli brittiläinen Sons of Kemet. jolla on varsin omalaatuinen kokoonpano: tenorisaksofoni, tuuba ja kahdet rummut. Yhtyeen perustaja Shabaka Hutchings on ainoa alkuperäisjäsen. Tuubisti Theon Cross on ollut mukana muutaman vuoden. Pori Jazzin nettisivuilla olleet nimitiedot rumpaleista olivat pahasti pielessä, varsinkin kun toinen Lokkilavalle tulleista Kemetin pojista olikin nainen.
Bändin oli määrä tulla viime vuonna Helsingin juhlaviikkojen Huvilatelttaan, mutta valitettavasti keikka peruuntui koronan takia. Hyvä että Pori buukkasi bändin, sillä Hutchings on kertonut Kemetin poikien tarinan olevan jo loppusuoralla. Nyt käynnissä oleaa kiertuetta hän väittää viimeiseksi.
Sons of Kemet on varsin omalaatuinen paitsi kokoonpanonsa myös musiikkinsa suhteen, sillä valtavalla energialla edenneessä soitossa oli laaja maantieteellinen kirjo. Tunnin verran tauotta takpneista rumpaleista kuului niin Balkania ja Lähi-itää kuin Afrikkaa Hutchingsin itsensä tuutatessa aylermaisella soundilla laavavirtamaista staccatopitoista jatkumoa tuubistin tuodessa keitokseen omia usein yllättävänkin notkeita kuvioita.
Huomasi, että Tampereella kerran esiintyneellä yhtyeellä on Suomessa fanijoukko, joka rynni heti heti soiton alettua lavan eteen hytkymään. Hytkyjien joukossa oli myös edellisenä päivänä Lokkilavalla soittanut Joel Ross. Se olikin ainoa kerta, kun Lokkilavan edessä näin irroiteltiin.
Levy kasaan ja ei kun kiertueelle
Tenoristi Joe Lovano ja trumpetisti Dave Douglas ovat maailmanluokan muusikkoja, joiden yhteisenä projektina on ollut Wayne Shorterin musiikkia kunnioittava Sound Prints-yhtye. Sen he kokosivat ensi kerran 2015, lähtivät kiertueelle ja tekivät live-levyn. Sen jälkeen tämä projektiluontoinen hanke on ollut koossa muutaman vuoden välein. Kaavana on ollut levyn tekemisen jälkeen kiertueen tekeminen luottaen nimiensä tunnettuuteen.
Tällaiset harvoin koossa olevat kertaluontoiset kokoonpanot ovat sikäli ongelmallisia, koska kaikesta huomaa, että nämä eivät ole pysyviä kokoonpanoja. Ohjelmistoa ei ole opeteltu ulkoa, vaan lavalla neuvotellaan ja
plärätään nuotteja. Toki Lovano ja Douglas ovat niin hyviä muusikkoja, että rutiinillakin saavat soittonsa kuulostamaan varsin uskottavalta. Ja toki heillä on Euroopan-kiertueelle mahdollisuus palkata kompikseen osaavia soittajia, vaikkakaan ensimmäisen Sound Prints-version veroisia tähtisoittajia kuten rumpali Joey Barronia.
Porissa oli perjantaina sadellut vaihtelevin ryöpyin koko päivän. Siksi luovutin parin kappaleen jälkeen. Paikalle jääneiden lauantaina antamat raportit puolsivat päätöstä.
Launtaina Lokkilavalla Lloydin lisäksi kuultiin myös Linda Fredrikssonin Juniperia. Siitä Antti Suvanto teki oivallisen kritiikin Jazzrytmeihin. Täydennystä Porin tapahtumiin voi hakea Pasi Virtasen Jazzpossu-sivustolta. Sinne pääsee etusivun oikean laidan bannereissa pyörivässä Jazzpossu-linkistä.
