Tampere Jazz Happening pääsi tosissaan vauhtiin torstai-iltana, kun klubilla kuultiin ensimmäiset esitykset. Illan aloitti lähes kaksikymmentä vuotta rehevästi hengittänyt brittiläinen Partisans-yhtye, missä soittavat kitaristi Phil Robson, saksofonisti Julian Siegel, sähköbassoa soittava Thaddeus Kelly sekä rumpali Gene Calderazzo. Yhtyettä ei pidä yhdistää The Partisans-nelikkoon, minkä punk-raivoa kuultiin jo 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Kyse on kokonaan eri yhtyeestä, siis ilman määräistä artikkelia. Partisans viiletteli uusimman uunituoreen, järjestyksessään viidennen syyskuussa ilmestyneen, Swamp-albuminsa sävelten parissa letkeän jammaavaan tyyliinsä.
Aloitusillan toisena yhtyeenä lavalle nousi Elephant9 & Reine Fiske, norjalais-ruotsalainen kvartetti. Norjalaiskolmikon, kosketinsoittaja Ståle Storløkken, sähköbasisti Nikolai Eilertsen ja rumpali Torstein Lofthus, sekä ruotsalaiskitaristi Reine Fisken muodostama yhtye vetosi taas enemmän sähköisestä musiikista pitävään yleisöön. Yhtyeelle on tyypillistä seesteinen, lähes kauniin psykedeeliseen minimalismiin uppoutuminen, mistä nopeat rytmin muutokset syöksähtävät liikkeelle räjähtäen kuin patoutuneet energiavarat olisivat saatu äkkiarvaamatta avattua. Yhtye teki vahvan esityksen, mutta äänmen voimakkuutta olisi pitänyt hieman paikoitellen hillitä.
Pakkahuoneen konsertit avattiin voimallisella freellä
Kun vuoden 2014 Yrjö-palkinto oli saatu jaettua Pakkahuoneen lavalla, niin tahdit vaihtuivat freejazzin turnajaisiin ja turpiin tuli välittömästi. Syvällinen tutkimusretki viikinkien hirviömäiseen retkuematkailuun iski päin näköä niin, että silmissä sumeni. Viisitoista vuotta liikkeellä ollut norjalais-ruotsalainen trio The Thing kävi Tampereella viimeksi vuonna 2006 ärjyen voimallisen rankasti murskatessaan musiikillisia raja-aitoja rajulla menollaan. Nyt tuntui siltä, että rankka hypetys oli megaluokkaa painavampaa.
Monet kerrat Tampere Jazz Happeningissä vieraillut Mats Gustafsson on vuosien saatossa rakentanut omaa soittoaan uusille näkemyksille, mutta raadollisen syvää luotaava ja raastava saksofonin rääkkäys jatkui entisellään. Sähköisen elektroniikan käyttö tuli minulle yllätyksenä Gustafssonin esityksiin mukaan viime vuonna, kun kolmikko Björkenheim-Ågren-Gustafsson oli samaisella lavalla.
Sähköinen virtapiiri oli kovassa käytössä vielä kaksi vuotta sitten, kun kolmikko teki yhteistyötä edesmenneen trumpetisti Don Cherryn tytärpuolen, laulaja Neneh Cherryn kanssa. Hieman ristiriitaisen vastaanoton saaneen työn tuloksena syntyi The Cherry Thing-albumi vuonna 2012. Melko tarkalleen noin vuosi sitten markkinoille tulleella uusimmalla Boot! -albumillaan tehotrio palaa – voisiko sanoa onneksi – entiseen raadollisen karskiin ja härskin suoraviivaiseen tyyliinsä, mikä polttaa kuin punahehkuinen hellankoukku.
Näillä eväillä ruudikas kolmikko tuli nytkin Tampereelle. Gustafssonin tenori- ja baritonisaksofonien puhalluksen ohella ruudikkaan intensiivisestä tahdituksesta ja painavan rytmin loihtimisesta vastasivat edelleen norjalaiskaksikko, rumpali Paal Nilssen-Love ja kontra- sekä sähköbassoa soittanut Ingebrigt H. Flaten.
Perjantai-illan konsertit aloittaneessa esityksessä sähköiset lisukkeet olivat mennyttä aikaa ja alkukantainen voimallisen hurja ja ponteva free oli tykkitrion yksinkertainen tavaramerkki. Kolmikon tapa lähestyä omaa musiikillista näkemystään oli kertakaikkisen tinkimätöntä ja itsepintaista. Keskittyminen ja omistautuminen omaan tekemiseen oli periksiantamattoman tiukkaa. Trion soitosta kanavoitui yksinkertaisen väkivahva raadollinen voima. Energinen syöttö ei kehittynyt pelkällä hernesopalla, siihen tarvittiin puun, metallin ja lihasten yhteisestä työtahtia.
Gustafsson lupasi kolmikon tekevän esityksessään tutkimusta löytääkseen kaikki nuo piilotetut yhteydet, mitkä yhdistyivät viikinkien muinaisiin kulkureitteihin, heidän niin rakastamaan grillattuun lihaan ja jazziin. Alkukantainen syvällinen tutkimusmatka aloitettiin Sonny Rollinsin kappaleella, todellisella jatsilla, kuten Mats asian ilmaisi, mutta ei niinkään todellisen The Thing -jatsiyhtyeen voimin. Tämä yhteys viikinkien aikaan on todellista, väitti Mats.
Viikingit soutivat Pohjois-Afrikkaan ja omaksuivat sieltä oman näkemyksensä afrikkalaisista rytmeistä ja jatkoivat matkaansa Atlantin yli Yhdysvaltoihin minne he juurruttivat jatsin. Tämä on nyt todistettu, kun Mississipin pohjasta on löytynyt viikinkilaiva.
Matka saattoi jatkua Paalin hurjan voimallisen painavalla sävellyksellä The Viking, mitä seurasi suora viikinkiyhteys Flaatenin ”Punaiselle Joelle”. Kappaleet vyöryivät yhtenä pötkönä peräjälkeen vauhdilla vaihtuen huomaamattomasti, Reboot, Boot!, Epilog. Animaalisen tulisieluisen väkivaltaisesti kaahottaen väliin mahtui Coltranea, Ellingtonia ja Cherryä. Käsittämättömän viileätä toimintaa, mikä piti hereillä ja laukkasi kuin nuori orhi savannilla vääjäämättömästi omasta linjastaan poikkeamattomalla tavallaan. Siinä oli sitä elinvoimaa, mitä luonnehditaan luovaksi hulluudeksi.
The Thing on omalla tavallaan salaperäinen, mutta se ei kuitenkaan jätä mitään epäselväksi. Esitys toi mieleen, että nyt oltiin luomassa jotain uutta, mitä voisi nimittää instrumentaaliseksi ”uuspunkismiksi”. Trio etsi omaa rajaansa, tuliko siihen vastausta, en tiedä, ehkä muusikot itse tietävät löytyikö sitä vai etsitäänkö sitä seuraavalla kerralla uudestaan. Luovassa musiikillisessa tekemisessä ei välttämättä ole rajaa, se siinä onkin niin hienoa. Ehkä se raja on jossain ulkoavaruudellisessa tyhjiössä, mistä sitä tuskin löytyy koskaan, eikä tarvitsekaan. The Thing on järkyttävän järkälemäinen trio, missä on vankkumatonta sitkeyttä ja lujuutta. Kuunteleminen teki taas niin ”gutaa”, olo oli kuin olisi jyrän alle jäänyt – ei oikein jaksa odottaa seuraavaa tapaamista.
Intialaista etnorummutusta
Intialainen tablan soittaja Zakir Hussain on tehnyt intialaista musiikkia tunnetuksi maailmalla pitkään. Hänen isänsä oli myös ”tablisti” ja Zakir on perinnyt taidot tätä kautta. Lähes 50 vuotta kestäneen uransa aikana hän on myös levyttänyt ahkerasti. Hän on kierrellyt maailmalla esiintymässä ja hänestä on tullut jonkinlainen kassamagneetti. Ainakin hänen konserttinsa myyvät hyvin suurissa metropoleissa.
Zakir Hussain on yksi merkittävimmistä maailmanmusiikin lähettiläisiä. Tässä sarjassa kilpailevat hänen kanssaan yleisön suosiosta ja maailman maineesta nykyään myös esim. useat läntisestä Afrikasta ja Saharan eteläpuolisilta alueilta, erityisesti Malista, tulevat monet etnisen musiikin soittajat. Samalla myös erikoiset etniset soittimet ovat tulleet tutuiksi erityisesti Euroopassa ja muuallakin läntisissä teollisuusmaissa.
Eilen perjantaina Pakkahuoneen lavalla nähtiin iso määrä erikoisia soittimia. Intialaista rumpua, tablaa, soitetaan yleensä parina. Kaksi erikokoista tablaa, bayan ja dayan, joiden taputtelijana Zakir Hussainia pidetään ylittämättömänä mestarina.
His Masters of Percussion-yhtyeessä isoa, lattialla kyljellään molemmista päistä taputeltavaa, dholki-rumpua soitti Vijay S. Chavan. Deepak Bhatt taputteli melko raskassointuista dhol-rumpua ja Abbos Kosimov puolestaan takoi tamburiinin tapaista doyra-rumpua. Rakesh Chaurasia puhalsi bansuri-bambuhuilua ja Sabir Khan hankasi jousellaan, kolmella tai neljällä kielellä varustettua sarangi-jousisoitinta.
Kuusihenkinen yhtye ei ollut yhtenäisesti lavalla kuin vain pienen osan aikaa aivan lopussa lähes puolitoistatuntia kestäneen esityksen aikana. Ainoana soittajana Zakir Hussain oli lavalla kaiken aikaa. Esitys jakaantui osasiin, missä Hussain soitti duona kaikkien soittajan kanssa vuoron perään, joten heidän soittoaikansa jäivät osittain jopa hyvin lyhkäiseksi. Soitto alkoi Hussainin ja Khanin yli puolituntia kestäneellä vuoropuhelulla jatkuen sitten muiden kesken.
Merkillepantavaa oli jokaisen soittajan erinomainen tekninen taituruus. Hussainin sormet liikkuivat tablojen kalvolla salamannopeasti kuin pianistilla, käyttäen kaikkia sormia erikseen vuorotellen, jolloin äänet vaihtelivat hienonhienosti väreillen. Nyt taidan vihdoin myös tietää mistä sanonta ”vinkuintia” on syntynyt. Se tulee Khanin sarangista, jota hän vingutti välillä aivan julmetun tulisesti ja kiivaasti. Erityisesti mieleen jäi myös bansuria puhaltanut Rakesh Chaurasia, joka soitti uskomattoman säteilevästi ja ilmeikkäästi aika yksinkertaisen sävelskaalan omaavasta soittimesta. Hän rakensi erikoisia ääniä siinä laajuudessa mitä hänen soittimestaan ylipäätään saattoi ulos saada. Aivan loppupuolella mukaan tullut uzbekistanilainen Abbos Kosimov ihmetytti parhaimmillaan kolmen doyra-rummun kanssa tehdyillä akrobaattisilla tempuillaan samalla takoen näitä ison tamburiinin kaltaisia rumpuja, todella taitava näytös.
”Istukaa rauhallisesti alas, nauttikaa juomasta, syökää jotain, kuunnelkaa konserttia ja menkää sitten kotiin”. Näin sanaili Hussein ja näytti kuinka tämä tapahtuu ”tablankielellä”. Hauskalta tuntui myös, kun sama toistui eläinmaailmasta eri eläimien liikkumisesta syntyneitä ääniä imitoiden. Kyllä niistä selkeästi saattoi ymmärtää sanoman.
Näistä soittimista kantautuneet äänet olivat erikoisia eivätkä ne suoranaisesti vastaa meidän tuntemiemme länsimaisten soittimien tuottamia ääniä. Se tekee tietenkin musiikista myös aivan erilaista. Tällaisenaan, pelkästään käytettynä näitä itämaisia soittimia, mitä saimme perjantaina kuulla, en ainakaan itse saanut kaikesta taitavuudesta huolimatta kovin elähdyttävää elämystä. Kaikesta etukäteiskehusta huolimatta soittaminen tuntui kovin yksinkertaiselta saman toistamiselta. Suuria vaihteluja ei ollut, vaikka asiantuntevat tahot saattavat olla paljonkin eri mieltä löytäessään soitosta hienoja vaihtelevia vivahteita ja uusia pikku nyansseja, mitkä kuorruttavat esittämistä. Tavalliselle musiikin kuluttajalle se ei vain mene sellaisenaan läpi.
Kysymys ei ole soittajien osaamisesta missään mielessä. Jokainen soittaja sai aikaan mainiota värinää ja paikoin monipuolisia soundillista äänimaailmaa. Kysymys on kokonaisuudesta, missä äänellisesti ylipäätään liikutaan, se vain jotenkin tuntui monotoniselta. Aivan eri asia saattaisi olla, jos mukana olisi myös tavanomaisia soittimia. Hussain on mitä todennäköisimmin havainnut tämän, sillä hän on tehnyt erilaisia projekteja länsimaisten soittajien mm. tähtikitaristi John McLaughlinin kanssa. Tällaisesta ”pelimanniyhteistyöstä” löytyy näyttöä youtubessa http://youtu.be/VA7Mzo73cd4 – esitys on heti paljon tiiviimpi ja hanakammin pureva, sanoisin aika reipasta menoa ja värikkyyttä enemmän kuin pelkkien etnosoittimien tuottama äänimaailma.
Kaikesta huolimatta tärkeintä tietenkin on, että yleisö viihtyy ja kokee uusia elämyksiä. Näin kävi tälläkin kertaa, yleisö oli haltijoissaan ja taputti seisaaltaan esityksen päätyttyä ja olisi halunnut kuulla lisää, mutta siihen ei aikataulu antanut mahdollisuuksia, sillä kello oli jo lähes yksi yöllä, kun intialaisen musiikin huuma päättyi. Olkoon siis omat mielipiteeni mitättömiä, suuri yleisön enemmistö sen päättää, mikä on hyvää musiikkia.
Tampere Jazz Happening 2014
Klubi torstaina 30.10.2014
20.00 Partisans
21.30 Elephant9 & Reine Fiske
Pakkahuone perjantaina 31.10.2014
klo 20.00 The Thing
klo 23.30 Zakir Hussain & His Masters of Percussion
