Honey B & T-Bones on ilahduttanut bluesin ja rytmibluesin ystäviä jo yli 30 vuotta. Bändi on vieraillut Keitelejazzissa ennenkin. Aija Puurtisen ja Esa Kuloniemen nimikkoyhtye on juurimusiikin alkemiaa, muttei perinteisessä merkityksessä. Blues ja muut juurimusiikin lajityypit ovat yhä lähtökohtana, mutta teemojen käsittely on nykyaikaista ja sovitukset omailmeisiä ja tässä ajassa kiinni.
Aiemmin bassokitaraa, ja toisinaan slidekitaraakin, soittanut Aija Puurtinen on keskittynyt nykyisin lauluun. Tämä oli havaittavissa mm. aiemmin kesällä Puistobluesin pääkonsertissa: kolmen bluesladyn – Erja Lyytinen, Maria Hänninen ja Aija – konsertissa hän oli ainoa ilman kitaraa esiintynyt solisti.
Bändikokonaisuus ja soundimaailma toimivat nyt huolitellummin ja kurinalaisemmin kuin Järvenpään ison orkesterin kanssa. Jälkimmäisen katkonaisuuteen oli tosin suurin syy koheltava kapellimestari Riku Niemi. Pienimuotoinen bändi ilmensi vanhaan tapaan estotonta puhtia. Solistilla kuulosti siltikin olevan joitakin vaikeuksia äänen ylärekisteriin ja falsettiin siirtymisen kanssa, mutta nämä ovat enempi detaljeja.
Soul ja rytmiblues sopivat Aijan äänelle ja bändin ilmaisulle. Eniten onnistumisia tulikin juuri tässä konseptissa, joissa myös bändi tuo myös parhaat puolensa esiin. Aija heitti aivan liian lyhyeksi jääneen laulujakson pelkkien rumpujen säestyksellä, ja tämä ratkaisu toimi kuin mieletön.
Esa Kuloniemi on soundien ja slide-kitaran mestari, ja heittää rentoja sukkeluuksia spiikeissään viihdyttäen yleisöään. Hän on kokeneena kitaristina aina osoittanut hyvää arvostelukykyä rumpalien valinnassa, kuten 1995 Kepa Kettunen (”Supernatural”, bändin luonnehdinnan mukaan, kuten hän onkin), 2000 Toni Porthén ja 2008 Jaska Lukkarinen.
Niin nytkin. J Sees Steinway Salonen piti oivallisesti pulssin yllä, groove säilyi koko ajan ja kulki varmasti kuin juna. Aijahan on erinomainen groove-basisti, mutta myös Pekka Rajamäki takoi bassollaan möyheät bassosävyt ja toimivat linjat. Miksaus toisti ne jyhkeinä, muttei kohtuuttoman särön runtelemina, kuten valitettavan usein bändeille tahtoo käydä. Bändissä on myös uutta lauluvoimaa, jonka tuottamiseen kaikki jäsenet ovat valmiita.
Komea ja maanläheinen startti bluesvetoiselle illalle – HBTB seisoo aivan omin jaloin, ja on nykykunnossaan peijakkaan terävässä kunnossa. Se ei nytkään ollut ”lämppäri” suksessiivisesti seuraavalle, hirmuiselle Ten Years After-ryhmälle.
Polttopisteessä: Focus
Progressiivisen rockin voimahahmo Focus oli Keitelejazzin yllätysvalinta. Amsterdamissa 1969 perustettu yhtye teki fenomenaalisen läpimurron ainutlaatuisella tyylillään ja loistavilla soitinsooloillaan. Focus poikkesi useimpien 70-luvun instrumentaalibändien tyylistä: upeita sointuprogressioita, jäljittelemätön soundi, ehtymättömän tuntuinen mielikuvitus.
70-luvun voitokkaimman Focus-ytimen muodostivat kaksi virtuoosia, kitaristi Jan Akkerman ja multi-instrumentalisti Thijs van Leer. Jälkimmäinen on yhä mukana muodostaen bändin dynamon ja keskuksen. Poppia, hard rockia, hiukan bluessävyjä, fuusiojazzia, hiukkasen oopperaparodiaa ja muuta klassista hovimusiikkia – siinä bändin lähtökohtia.
House of The King sisälsi van Leerin vaikuttavan huiluosuuden, ja hän pudotteli virheettä Hammondilla vaikeita juoksutuksia. Pilke silmäkulmassa esiintynyt veteraani esitti myös omintakeista ”hovilaulua”, scat-skaaloja ja jodlausta, mikä olikin Focuksen eräänlainen tavaramerkki.
Jodlaus on laulumuoto, jossa lauletaan pitkällä henkäisyllä, vaihtelee nopeasti ja jatkuvasti äänenkorkeutta rintaäänistä kurkkuääniin. Äänen sointuvuudelle muodostuu paljon paineita jatkuvasta korkea-matala-korkea -vaihtelusta. Laulutapa on tunnettu mm. Sveitsissä, ja on ihme, että se meni läpi 70-luvun levybisneksen vanhoillisissa tuotantokoneistoissa.
Yhdistettynä loistaviin yksilösooloihin ja van Leerin omalaatuiseen laulutyyliin bändin tekotapavalinta vauhditti yhden pop-historian epätodennäköisimmistä listahiteistä, Hocus Pocus. Nimestään huolimatta se ei ole hölynpölyä, vaikka van Leerin laulu toisinaan hieman testaa kuuntelijan huumorintajua.
Hitin epätavallinen magia elää tänäänkin vahvasti, mikä oli helppo todeta perjantaiyönä Äänekoskella mm. siitä hartaudesta, millä yleisö antautui musiikin vietäväksi. van Leer on hauska mies ja toimi kapellimestarina yleisökuorolle, joka hyvin spontaanisti liittyi Hocus Pocuksen jodlausta seuraavaan, neljän sävelen väliosaan. Mielestäni suoriuduimme urakasta melko hyvin, ja maestro van Leer oli syystäkin tyytyväinen, vaikka falsettiin emme tällä kertaa yltäneetkään.
van Leer on Focuksen johtohahmo, rumpali Pierre van der Linden on palannut kokoonpanoon pitkän keskeytyksen jälkeen. Focuksen tyypillisiä tempomerkintöjä ovat accelerando (kiihdyttäen) ja ritardando (hidastaen); hurjat vaihdokset ja äkkiarvaamattomat käännökset, sekin Focuksen ominaispiirteitä, sujuivat kuin leikiten. Huimaavasti kulkenut, funky-henkinen All Hands on Deck oli yksi illan huipennuksia.
Nykyinen kitaristi Menno Gootjes vongutteli mallikkaasti Focuksen tunnusmerkkiä, mäikyviä ja skaalarajat ylittäviä kitarasooloja, jotka ovat yhä tärkeä osa soundia. Bobby Jacobs bassossa oli Focus-soundin takuumiehenä imponoiva. Harum Scarumin bassosoolo haki soittimen rajoja, ja ne ilmeisesti myös löytyivät ja ylitettiin.
Yhtye vetäytyi jo parrasvaloista, mutta se on ollut vireä koko 2000-luvun. Focus on ilmeisesti tätä ennen soittanut Suomessa vain Finlandia-talolla 1974. Mahtava ilta!
Coco Blues
Coco Montoya on yksi lukemattomista John Mayallin Bluesbreakers-yhtyeen kautta kuuluisuuteen nousseista, nyt jo vakiintuneista muusikoista. Coco lukeutuu itseoikeutetusti Mayallin ”tallin” huippuihin, kuten Eric Clapton, Peter Green, Mick Taylor ja Walter Trout. Montoya on ennen muuta vahva live-esiintyjä.
Montoyalla on jo yli 30 vuoden ura bluesrockin laella. Hänen tunnelatautuneet ja intohimon täyteiset kitarasoolonsa olivat Keitelejazzin yksilöllisiä huippuhetkiä. Fender Strato ja kaksi Fender-vahvistinta – muutahan ei tarvitakaan, ja olisikin vain haitaksi. Hän osoittautui rauhalliseksi ja tarkkaavaiseksi kitaristiksi; kuvioon juuttumista oli hyvin vähän ja sointufillit olivat tyylikkäitä.
Olin myös yllättynyt, miten sisällyksekäs ja vivahteikas lauluääni Coco Montayalla oli; kuin luotu white soulin esittäjälle. Lauluääni ei ole erityisen vahva, mutta se on jäntevä ja elastinen ja bluesnumeroilla hän osaa äänen ohuuden taitavasti peittää.
Keskitempoisen 12-tahdin bluesin ohella juuri white soul-biisit olivat bändin ydintä, mutta bändi pudotteli uskottavasti myös tiukkaa perusfunkkia. Kitarassa oli sopivasti säröä, ja efektejä käyteltiin maukkaasti. Stevie Ray Vaughan -soundia viljeltiin sopivasti.
Bändi säilytti soiton intensiteetin ja oman vireensä pitkälle yli puolenyön venyneessä konsertissa.
Kosketinsoittaja Jerry Leeper teki vaikutuksen ja häntä olisi mielellään diggaillut enemmänkin. Nathan Brown vastasi festarin jyhkeimmästä bassosoundista – se kävi suoraan rintakehään ja soi kuulijan koko kropassa. Muuta soittotapaahan ei saisi ollakaan. Rena Beaversin lyöntitekniikka kävisi kouluesimerkiksi bluessäestyksestä.
Ahkerasti keikkaileva Montoya aloitti uransa tuurauskeikalla kitarahirmu Albert Collinsin rumpalina, mistä hänet äkkäsi Mayall. Yhteistyö Mayallin kanssa kesti kymmenen vuotta tuottaen hienon kitaristin ja myös tärkeän säveltäjän.
Keitelejazz, Äänekoski Pe 25.7. klo 18 Festivaaliteltta
Honey B & T-Bones
Aija ”Honey B” Puurtinen – laulu; Esa Kuloniemi – kitara, laulu; Pekka Rajamäki – basso, laulu; J Sees Steinway Salonen – rummut, laulu
Focus
Thijs van Leer – urut, huilu, laulu; Menno Gootjes – kitara; Bobby Jacobs – basso; Pierre van der Linden – rummut
Coco Montoya Band
Coco Montoya – kitara; Jerry Leeper – koskettimet; Nathan Brown – basso; Rena Beavers – rummut
