Yhdistelmä Django Bates ja Charlie Parker vaikuttaa ensikuulemalla oudolta yhdistelmältä, sillä Bates tunnetaan paitsi pianistina, myös nimenomaan omien yhtyeidensä musiikin säveltäjänä. Ja hän onkin saavuttanut asemansa, ansaitusti, yhtenä eurooppalaisen jazzin arvostetuimpana ja omaperäisimpänä säveltäjänä. Pohjaa hänen maineelleen alkoi rakentua 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, jolloin hän vaikutti mm. lontoolaisessa ”superbändissä” Loose Tubesissa.
Myös Batesin bändivalinta oli yllättävä, perinteinen pianotrio basistin ja rumpalin kera. Yleensähän hänen yhtyeensä ovat olleet tuntuvasti suurempia. Belovèd-nimistä trioa ja Parkerin musiikkia Tampereella kuitenkin kuultiin, muutaman Batesin oman sävellyksen ohella ohjelmisto koostui pitkälti Charlie Parkerin sävellyksistä, tunnetuimmasta päästä mm. aloituskappale Confirmation sekä myöhemmin kuultu Donna Lee.
Bates ei olisi kuitenkaan Bates, ellei hänen esittämänsä musiikki olisi aina yllätyksellistä ja omaperäistä. Niin nytkin. Hänen käsittelemänsä Parker-materiaali olisi saanut varmaan Birdin itsensäkin hymyilemään haudassaan, olihan Bird itsekin alituinen uudistaja, musiikin eteenpäinviejä ja täten omanlaisensa pioneeri.
Bates nimittäin käsitteli esittämäänsä perusmateriaalia perusteellisen omaperäisesti ja epäperinteisesti. Teemat olivat koko ajan hakusessa ja hankalasti (jos ollenkaan) tunnistettavissa. Alituiset tempo- ja rytmimuutokset, erityisesti improvisoinnin ja teemojen yhteensulauttaminen sekä kolmikon tiivis sisäinen vuorovaikutus saivat musiikin elämään ja toivat 40-luvun bebopin 2010-luvulle. Vallan erinomaiseksi osoittautunut pitkänhuiskea tanskalaisrumpali Peter Bruun sekä tyylikäs ja taidokas ruotsalaisbasisti Petter Eldh myötäilivät ja tulkitsivat saumattomasti Django Batesin mielikuvitusrikkaita, väliin suorastaan häkellyttäviä musiikillisia oivalluksia ja sävellysmateriaalin käsittelyn peruslähtökohtia.
Pianistina Batesilla on kevyt, mutta selkeästi artikuloiva kosketus, jollaisesta jopa moni klassisen musiikin parissa askaroiva pianisti olisi kateellinen. Teknistä virtuositettiakin löytyy, mutta ei itsetarkoituksellisesti. Django ei suolla soitossaan tyhjänpäiväisiä (yli)nopeita lurituksia, vaan ”puhuu koko ajan asiaa”. Musiikillinen kokonaisuus on tarkoin harkittua ja tyylikkäästi sekä hienovaraisesti toteutettua. Hänen käsittelyssään myös konserttiflyygeli sai kyytiä. Ei soitinta ruhjomalla, vaan kirjaimellisesti laidasta laitaan. Erityisen ahkerasti ja korvia hivelevästi Bates liikkui alarekisterissä. Koskettimisto oli käytössä sen alimmasta ylimpään norsunluukäpälään, todellakin. (Satuin sen nimittäin istumapaikaltani konkreettisesti näkemään). Harmoniat ja melodiat olivat suloisessa sekasotkussa toistensa kautta, limittäin ja lomittain.
Yllätyksellisyyden ja omaperäisyyden lisäksi Batesin musiikkiin on aina, kuten nytkin, kuulunut mukaan myös leikkimielisyyttä ja huumoria. Kyllä, huumoria! Sillä vaikka Bates suhtautuukin musiikin tekoon lähes (haudan?)vakavasti ja kunnianhimoisesti, löytyy hänen soitossaan ja esiintymisissään myös aina pientä pilkettä silmäkulmassa. Hän ei ole mikään tiukkapipo, vaikka hänellä lähes aina konserteissa onkin asunsa jatkeena pipo päässä. Nyt leikkimieltä löytyi mm. hänen tavassaan käsitellä pientä flyygelin päällä lojunutta keyboardia. Vanha Milesin lausuma siitä miten jazzissa ei ole vääriä nuotteja konkretisoitui mainiolla tavalla.
Batesin tähän puoleen kuuluvat myös hauskat välispiikit. Harvempi esiintyjä nimittäin ennen viimeistä kappaletta kertoo menevänsä ”noin 25 minuutin päästä” saunaan. Mutta Batesilta tämä spiikki sujui vaivaten. Ja saunaan hän myös meni. Ja saavuttuaan saunanraikkaana loppuillasta takaisin Pakkahuoneelle hän kertoi saunoneensa kahdesti…
Saunahulluus tarttui Djangoon jo vuonna 1986 hänen kiertäessään Suomea First House -yhtyeessä. Paikkakunta taisi olla niinkin eksoottinen kaupunki kuin Ylivieska, muistaakseni. Mutta se onkin toinen juttu se.
Tampere Jazz Happening 01.11.2014, Pakkahuone
DJANGO BATES’ BELOVÈD
Django Bates, piano; Petter Eldh, basso; Peter Bruun, rummut.