Kerava Jazzin groove-illan starttasi vinhasti André Sumelius Trio. Monitoiminen rumpali on ehkä tunnetuin juuri kvartettikokoonpanoistaan, ja trion esityskappaleetkin olivat suurilta osin samoja. Triokokoonpano Mikko Helevän ja Sami Linnan kanssa toimi kuin tolkuton svengikone. Triosovitukset olivat onnistuneita, ja solistinen virtuositeetti piti kuulijoiden mielenkiintoa yllä saksofonin (Cesar Joaniquet) puuttumisesta huolimatta.
Erinomainen ajatus, ottaa groove yhdeksi teemaksi ja osaksi Keravan muuten hyvin modernia linjaa. Onnistunut miksaus toi trion musiikin elementit havaittaviksi eri puolilla salia. Trion siluetti on muotoutunut “jammailujazziksi”, jota kvartettiformaatti heijastelee kukaties vielä tuhdimmin. Joka tapauksessa nimike ehkä kertoo oleellisen, vaikkei olekaan tyhjentävä luonnehdinta yhtyeen potentiaalista. Perinteisten jazzstandardien hallinta on meidän oloissamme lyömätöntä, ja yhtyeen oma säveltuotanto myös innostavaa.
Hammond-uruilla on perinteisesti ollut tärkeä rooli Groove-jazzissa. Alun alkaen kirkkourkujen korvikkeeksi kehitetty soitin omaksuttiin nopeasti, ja ennen muuta svengimusiikkia rikastuttava elementti tajuttiin pian. Urkurit Lonnie Smith ja Jimmy McGriff ovat jo jazzin lähihistoriaa, ja tietysti tunnetuin kaikista: Jimmy Smith. Heillä on ollut vaikutusta Mikko Helevän soittotekniikkaan ja musiikin tekotapaan, jolle lankesi illan suurin solistinen vetovastuu.
Melodiankuljetukset eivät olleet itsetarkoituksellisen teknisiä tai tarpeettoman kerkeitä, ajatus oli aina mukana. Hammond B3 on Helevän aito soitin, mutta sen ollessa nyt huollossa, uudennosversio soittimesta oli käytössä; ei huono, mutta diskanttiäänien alueella sointi kuulosti jokseenkin muoviselta. Kontrabasson korvaavat bassoäänet erottuivat, mutta syvyys niissäkin oli hieman vaillinainen.
Soittotraditiot ja tyylisuunnat hyvin tunteva Mikko Helevä on työskennellyt ahkerasti jazzurun aseman eteen Suomessa, ja oikeastaan voisi sanoa koko Pohjois-Euroopan alueella. Tunnetuista yhtyeistä tärkeimpiä on ollut Tonight At Noon. 2/3 triosta on ollut osa tuota mainiota bändiä – André siis sen rumpalina.
Välittömästi koettua svengiä
Runoilija Adrian Henri, joka kuoli vuonna 2000, sanoi runoudesta, että sillä on oltava pintamerkitys, välittömästi koettua tunnetta. Runoantologia Mersey Sound (1967) oli aikansa kirjallinen sensaatio, ja henki heijastuu hienosti Tonight At Noon-runossa, samoin kuin Sumeliuksen aloitteesta 2006 perustetun Mingus-spektaakkelin musisoinnissa.
Tonight At Noon on saanut yleisön hyväksyntää merkittävillä festivaaleilla, mm. Kerava Jazzissa. Itse tutustuin siihen Raahen Rantajatsissa 2010. Liitettäköön tähän runofragmentti Henrin runosta, joka kertoo jotakin myös trion soivasta maailmasta:
“Girls in bikinis are moonbathing
Folksongs are being sung by real folk
Art galleries are closed to people over 21
Poets get their poems in the Top 20
There’s jobs for everybody and nobody wants them
In back alleys everywhere teenage lovers are kissing in broad daylight
In forgotten graveyards everywhere the dead will quietly bury the living
and
You will tell me you love me
Tonight at noon”.
(Adrian Henri 1932-2000)
André Sumelius identifioidaan juuri svengirumpaliksi, grooven sanansaattajaksi. Vispilöiden käsittelijänä André on hämäännyttävän taitava; kuuntelija voi suorastaan häkeltyä siitä vaivattomuudesta ja helppouden tunnusta, millä hän piiskaa bändin lentoon. Toisaalta soitto on nykyisin jäsentyneempää; rytmiryöpystä saattaa hyvällä tuurilla löytää ykkösenkin. Sumeliuksen opettajiin on kuulunut itse Tony Williams.
Luullakseni ”williamslaisia” ei hänen lisäkseen ole kovin monta Suomessa, mutta idolina hän tietysti on monella. Takavuosina tein jutun rumpali Ippe Kätkästä (mm. ex-Royals), joka mainitsi idolikseen juuri Williamsin. Tältä Ippe oli oppinut sen oleellisen: ”Sen, että ’jazzia pitää soittaa näin’ -asenteelle haistatetaan hevonpaskat”.
Andrén käsityksestä en tiedä, mutta lujaa ainakin kulki perjantaina. Ja toisin kuin useimmilla rumpalien vetämillä yhtyeillä, yleisölle ei tarjoiltu tunnin rumpusooloja. Ei niissä sinänsä olisi vikaa, mutta rytmiorgiat eivät aina ole kovin yleisöystävällisiä istuvalle kuuntelijalle.
Sähkökitara näin toteutettuna skulaa tällaisessa konseptissa; akustinen Gibson ja yksinkertainen perusvahvistin, ei vempaimia tai hälyääniä, puhdasta kitarointia. Kuten pitääkin. Asetelma on siis monessa mielessä perinnetietoinen, ja perinteitä myötäilevä, sointupohjainen ja dissonansseja välttelevä soittotyyli tukee kokonaisuutta.
When your lover has gone oli miellyttävä kokemus; vauhdikas Born to be blue tempaisi vastustamatta mukaansa. Moon Song, Sam Castlen elegantti balladi, jonka bändi on esittänyt aiemmin yleensä kvartettikokoonpanolla, oli kovasti mieluisa elämys myös kolmen muusikon versiona. Sweet & lovely oli kulkevaa vispiläjazzia. Sumeliuksen omaa tuontantoa olivat kiinnostavat Village Nights ja Raval Blues.
Encorena kuultiin vielä Billy Strayhornin kaunis balladi A Flower is a lovesome thing, jonka maestro kirjoitti alunperin hieman suuremmalle orkesterille. Koreasti se soi trioversionakin. Mike Moreno on tehnyt siitä myös vaikuttavan kitaraversion, joka löytyy netistä.
Kerava Jazz 2014 perjantaina: André Sumelius Trio
André Sumelius, rummut; Mikko Helevä, urut; Sami Linna, kitara.
Miksaus: Mika Hakkarainen, Jussi Kaatrasalo
