”Miljazz on kuollut” saatiin lukea lehdistötiedotteesta kevään korvilla. Kauanhan se perinne kesti ja niin kuin moni muukin hyvä asia, niin rahapulaan se loppui. Onneksi Suomen vanhin ammattiorkesteri, Kaartin Soittokunta tarttui toimeen ja yhdisti omana vuosipäivänään kaikki voimansa ja tuotti nelipäiväisen festivaalin Suomenlinnassa. Torstaina 9.6. käytiin tosin mantereen puolella soittamassa seitsikon ja solistien voimalla Kallion kirkossa, sekä tornissa että sisällä.
Tähän väliin hieman triviaa Lars Sonckin suunnittelemasta Kallion kirkosta, jossa allekirjoittanut on kastettu vuonna 1954. Kirkon tornissa tuli aikanaan 12-vuotiaana käytyä ja muistaakseni näkymät ovat aivan huikeat. Kirkko on 65 metriä korkea ja ristin huippuun on 94 metriä merenpinnasta, maanpinnasta hieman vähemmän.. Hyvällä säällä tornista näkee Viroon, vähän huonommalla Suomenlinnaan. Seitsikko kiipesi torniin vartin ennen herkkää Angel Music- keikkaa ja soitti sieltä Soi Kunniaksi Luojan. Vertailun vuoksi Suomenlinnan kirkon torni on 41,8 metriä maan pinnasta ja vastaavasti 54,2 meren. Sieltäkin soitettiin iltasoitto.
Perjantaina 10.6. Suomenlinnan kirkkopuistossa raikui diskon jytke. Konsertin teemaksi oli valittu Earth, Wind and Fire ja valinta oli onnistunut. Monisatapäinen yleisö istui aluksi penkeillä ja nurmikolla loivasti kirkkoa kohti nousevalla rinteellä. Lopuksi kaikki nousivat bailaamaan. Kaksikymmentä albumia julkaissut Earth, Wind & Fire oli 1970 -luvulla suosionsa huipulla. Yhtyeen musiikissa näkyvät 1970-luvun R&B:n elementit, soul, funk ja disko, ja nimenomaan musta sellainen. Yhtyeen ensimmäinen vuonna 1971 julkaistu albumi, yhtyeen itsensä mukaan nimetty Earth, Wind & Fire, on sen arvostetuimpia julkaisuja. Levy edustaa tyyliltään Sly Stone -vaikutteista, mutta vahvempaan torvisektioon perustuvaa funkia. Kyseessä on biletys-musiikki vahvalla disko-vaikutteella, mutta taiturilliset sovitukset ja ilmiömäiset soittajat ovat mahdollistaneet myös nautiskelun kuuntelemalla. Stemmalaulu usein falsettiäänellä sopii myös hyvin korvaan.
Sami Pitkämö, tuo rytmimusiikin kymmenottelija, on aikaisemminkin työstänyt EWF:ää, työnimenä oli Suo, Kuokka ja Jussi. Tällä kertaa eturiviin olivat liittyneet Osmo Ikonen ja Heini Ikonen. Stemmalaulu ja solistien vuorottelu on tunnusomaista tämän esikuvan musiikille ja nyt tuntui siltä, että kemiat olivat todella kohdallaan.
Kolmen lyöjän komppi, jossa päällä kaksi kiipparia, basso ja kaksi kitaraa loivat big bandille sellaisen pohjan ettei paremmasta väliä. Röniksen ja Oskarin yhteistyö oli saumatonta, vaikea sanoa, ”kumpi oli kumpi vai oliko toinen kampi”, iskut olivat todella kohdallaan, ja Tonyn herkut siihen päälle. Alkuperäisten torviarrien ympärille oli työstetty täyspäisen big bandin arrit kuten kuvista näkee.
Biisilistalta löytyi komea läpileikkaus EWF:n ohjelmistosta, eikä todella menty siitä mistä aita olisi ollut matalin. In the Stone, Let Your Feeling Go, Getaway, Sing a Song, Jupiter, After The Love Hs GoneGot To Get You Into My Life, Shining Star, Fantasy ja sitten setin loppua kohti lisää häkää pönttöön, Boogie Wonderland ja Let´s Groove. Reilu tunti ehtaa diskoa sai yleisön täyttämään lavan edustan ja eikun bileet pystyyn.
Trumpettisektio oli todella kovilla. Tero Lindberg oli tehnyt pääosan arreista Hän on eturivin ylä-äänihemmoja ja totesi keikan jälkeen, että ”sen soitin minkä kirjoitin”, eikä muutkaan sektiot päässeet todellakaan helpolla.
Lauantaina 11.6. kuultiin sitten jotain aivan muuta. Viihteellinen puistokonsertti esitettiin koko soittokunnan voimin. Sitä ennen oli Varusmiesoittokunta esittänyt Tattoo-ohjemansa viereisellä hiekkakentällä. Saapuessamme hieman myöhässä toinen konsertin laulusolisteista kaipaili Onneaan jonka hän oli antanut pois ja sitten jatkettiin Fillmoren nopealla marssilla Kantapäät Yhteen.
Heti alkuun on syytä kehua keikan hienoa miksausta. Suuressa puhallinorkesterissa tahtoo yleensä puupuhaltimet, kuten vaikkapa bassoklarinetti jäädä brassin jalkoihin. Tamas Paratzky bassoklara tuki hyvin tuuban ja sähköbasson yhteissoittoa.
Dean Martinin tunnetuksi tekemä Everybody loves somebody on erityisen hunajainen. Tällä kertaa Suomenlinnan oma poika Jermu Koivukoski tulkitsi biisin herkästi flyygelitorvella. Jermun soittoa voi kuulla pitkin kesää, sillä hän kiipeää parikymmentä kertaa Suomenlinnan kirkon torniin soittamaan iltasoiton.
Satu Eronen flirttaili kappaleella Pojat miksi kiusaatte ja Heikki Mäntynen vastasi kappaleessa Josef, jonka sankari ei palannut koskaan. Jälkimmäinen tarjosi soolotilaa Arto Lehtolan tenorisaksofonille ja yhden kooruksen verran neljän miehen dixie-combolle, joka myös muodostaa New Orleans-tyyppisen Tusan Brassin rungon.
Tiikerihain jälkeen oli vuorossa Esa Pethmannin Radion Tanssiorkesterille kirjoittama sävellys Pikku Piccolo. Paula Suhonen kertoi että improvisoitu soolo ei tullut aivan suoraan hatusta, vaikka kylläkin omasta päästä. ”Kirjoitin sen varmuuden vuoksi etukäteen”. Aivan loistavaa, että jazzbasillin tartunta leviää pikkuhiljaa.
Konsertin lopuksi kuultiin Muistoja Pohjolasta, jonka loppukoorus herätti kirjoittajassa mietteen, että kirjoittiko Sam Sihvo sen todella näin, sen verran vauhdikkaasti komppi rullasi.
Konsertin jälkeen oli hetki aikaa rupatella Lassi Ikäheimon kanssa, joka soittaa kornettia pääinstrumenttinaan.
– Tämä oli viimeinen keikka soittokunnan kanssa. Vielä yksi Angel-veto seitsikolla Lieksassa ja sitten on virkatyöt hoidettu. Uudet haasteet odottavat Haminassa ja tämän vuoden Tattoota on kasattu minun johdollani. Haminassa on myös tarjolla jazzia joka ilta.
Kaartin soittokunnan Festivaali jatkui yhteislaululla, kahdella pikkubändin keikalla Suomenlinna merikasarmin saunassa (naisten ja miesten vuoro). Ohjelmistossa oli vielä iltamat ja pari keikkaa sunnuntaina 12.6., joten tarjonta esitteli nykyaikaisen soittokunnan monipuolisuuden.
