Lokkilavan ääressä puuskutti todellinen jazzhenki Kirjurinluodon konserttien päätöspäivänä. Triojen esiinmarssi oli aitoa jazzia parhaimmillaan. Perinteisellä pianotriolla, piano-basso-rummut -yhdistelmällä, on melkoisia haasteita, sillä kokoonpanoltaan samanlaisia yhtyeitä on pilvin pimein hakemassa menestystä. Erottautuminen massasta ei ole helppo tehtävä. Hyvin yleisesti pianisti on myös yhtyeen johtohahmo ja sitä kautta taiturimainen pianisti ottaa koko kentän haltuunsa. Basistille ja rumpalille jää usein silloin ”turistin” rooli, tasaisen taustamaton levittely, puhdetyö rytmin tuottajana.
Pianotriosta syntyy helposti sellainen lounge -ajattelumalli, rooli toimia taustamusiikin luojana enemmän kuin konserttikokoonpanona. Kun puhaltaja puuttuu, niin myös kuulija on haasteiden edessä, keskittyäkö kuunteluun vai antaako musiikin toimia taustana muun ohessa. Lauantaina tällaiseen valinnan tekoon ei ollut syytä, sillä päivän aikana lavalla käyneet kolme erityylistä pianotrioa ottivat tilanteen suvereenisesti haltuunsa ja johdattelivat kuulijat hienoon jazztunnelmaan.
Purjeet pullistuivat, pallopurjeet nostettiin ylös ja vauhdin kiihtyessä kiinnostus heräsi suuren yleisömassan joukossa. Lavan edustalla olleet penkit olivat alusta loppuun asti täynnä herkällä korvalla liikkeellä olleista kuulijoista. Paikalla tuntuivat olevan todelliset jazzmusiikin ystävät ja harrastajat, jotka osasivat antaa arvoa lavalla olleille soittajille hurjien kannustushuutojen ja aplodien kera.
Iltapäivän työt aloitti Alexi Tuomarila Trio. Brysselissä opiskellut huippulahjakas pianisti Alexi Tuomarila on vankistanut asemaansa arvostettuna kansainvälisenä esiintyjänä. Hän on voittanut lukuisia ensipalkintoja uransa taipaleella moninaisissa jazz kilpailuissa. Hänen kiitellyssä Triossa soittaa lisäksi hänen pitkäaikainen ystävänsä ja soittokaverinsa rumpali Olavi Louhivuori. Kaksikko tunnetaan myös Porissa vuonna 2010 esiintyneen Tomasz Stanko Quintetin soittajina. Kolmikon täydentää monissa yhtyeissä tunnettu norjalainen ECM-artisti, basisti Mats Eilertsen. Pitkään yhdessä toimineen kolmikon ohjelmisto perustuu pääosin Tuomarilan omaan sävellystuotantoon, mutta tässä konsertissa kuulimme myös Olavin ja Matsin sävellyksiä.
Vaikka Alexin trion soitosta tulee ensimmäiseksi mieleen se tavanomaisuus, mikä yleensä puuduttaa trioja, niin jotenkin hän on onnistunut omalla uudistushenkisellä sävellystyöllä ja teknisellä taituruudella saamaan mielenkiinnon heräämään soiton edetessä. Kuulijana huomasi, ettei soitto sittenkään jähmettynyt hyvän roolituksen ansiosta. Erinomaisina pelimiehinä kaksikko Eilertsen ja Louhivuori saivat tukevan otteen kokonaisuudesta ja tiivistunnelmainen matka kulki saumattomassa yhteissoitossa kiihkottomasti, mutta intensiivisellä sykkeellä. Taiteellisen hienostunutta ja melodista akustisella pohjalla kulkenutta reittiä oli helppo seurata.
Avauksena kuultu Constellation oli Alexin vanhempaa tuotantoa samannimiseltä albumilta vuodelta 2006. Siitä soitto jatkui Olavin sävellyksellä Cyan. Mukaan mahtui myös aivan tuore kappale, mitä Alexi ei ollut vielä ehtinyt edes nimetä. Se kulki F-mollissa, joten nimi voi kait olla F-Molli, totesi Alexi. Ehkäpä torstaina esiintyneen Bob Dylanin kunniaksi Alexi oli tehnyt sovituksen kappaleesta The Times They Are a-Changin’, mikä nyt kääntyi hyvin liukkaaksi jazzkappaleeksi. Lopuksi tuli toinen nimetön kappale. Olkoon Olavin sävellys nyt sitten vuorostaan ”Nimetön”. Konsertti jatkui Mats Eilertsenin sävellysellä Bravo! ja lopun huipennukseksi kuulimme Alexin sävellyksen Visitor Q.
Harlemin ympäristön musiikillista kaikua
Yhdysvaltalaispianisti Marc Cary (46 v.) on jäänyt ainakin omalta kohdaltani tuntemattomaksi, vaikka hän on tehnyt jo pitkään uraa, mikä nähtävästi on kuitenkin kulkenut pääasiassa Yhdysvaltain musiikkimarkkinoilla. Hänen johtamansa Marc Cary Focus Trio julkaisi viime vuonna oman soolopianoalbumin For The Love Of Abbey. Lauantaiesityksen sisältö muokkautui kuitenkin pääosin triolevyn Four Directions sisällöstä. Marcin kanssa triossa soittivat basisti Rashaan Carter ja rumpuja ja tablaa taputteleva Sameer Gupta. Marc ja Sameer ovat tehneet 14 vuotta yhteistyötä, eli käytännössä koko tämän Focus Trion olemassa olon ajan. Rashaan on tullut mukaan noin 6 vuotta sitten, sanoi Marc avauksessaan.
– Oma musiikillinen inspiraationi syntyy asuinympäristöstä New Yorkin Harlemista, missä asun. Siellä ajatukset heräävät kokemusperäisesti kaikesta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Tästä ammennan ohjakset säveltämiseen sekä musiikillisesti että rytmillisesti. Kuunnellessani säveltämääni musiikkia jälkeenpäin tunnen saman taustan avatessani koti-ikkunan Harlemissa. Kaikki ne ulkoa kuuluvat äänet, häly, musiikki, liikenteen melu, koirien haukunta, ihmisten keskustelu, antavat sen energisen potkun sävellyksille.
– Laulaja Betty Carterin on ollut itselleni yksi oman urani todellisista inspiraation luojista, sillä Betty, jos kukaan, osasi löytää konstit miten muusikolle ominaiset parhaat ominaisuudet saadaan esiin. Tätä kautta olen onnistunut löytämään juuri ne oikeat elementit oman trioni musiikillisessa kokonaisuudessa. Kiinnostukseni musiikillisesti kulkee laajalla alueella intialaisesta klassisesta musiikista Malin etniseen afrobluesiin ja hip-hopiin.
Focus Triossa oli rehevää särmää. Kolmikko käytti reilusti sähköisiä elementtejä hyödykseen soitossaan ja siten ulostulo oli aivan toisenlainen verrattuna Alexin edelliseen esitykseen. Marc käytti estottomasti rankkoja lähestymistapoja, mutta silti volyymitaso pysyi hyvin hallussa, eikä mitään ylilyöntejä tapahtunut tässä suhteessa. Virta oli hyvin hyppysissä ja eteneminen oli voimakastahtoista ja jatkuvaa. Kappaleet vaihtuivat esityksen aikana huomaamattomasti Marcin työstäessä ja vyöryttäessä rytmikkäästi trion matkaa.
Siirtyessään syntetisaattorin puolelle soittoon tuli mukaan erilaista ryystöä, missä liikuttiin vapautuneesti jo freejazzin puolella. Esityksen aikana ei ollut oikeastaan kuin yksi vaihe, missä jatkumo pysähtyi. Marc Cary muisteli, kuten niin monet muut viikon aikana, Horace Silveriä, joka on muuttanut täältä maallisuudesta ikuisuuteen jokin aika sitten. Marc sanoi Horacen perheen olleen hänen perheensä kanssa läheisiä tuttavia ja siksi muisto elää syvällä sydämessä. Horacen vaikuttavasta sävellystyötään Marc valitsi soitettavaksi tilanteeseen hyvin sopivan kappaleen Peace. Lopetuksena soi Marcin toisen esikuvan edesmenneen alttosaksofonisti Jackie McLeanen Minor March.
Marc Cary pysyi trion nimen mukaisesti omassa fokuksessaan, sähköisen trion liike oli jatkuvaa, lentävää, mukaansatempaavaa, ehkä hieman yllätyksellinen. Hyvin yhtenäisenä pysynyt kolmikko antoi näyttävän rautaisannoksen siitä miten pianotriosta otetaan irti toisenlainen näkökulma. Focus Trio sai ainakin itseni innostumaan soitollaan ja tätä haluaisi kuulla joskus uudestaan. Robert Glasper onkin sanonut, että Marc Caryn vahvuus on siinä, että hän on oma itsensä eikä sitä mitä muut haluavat hänen olevan.
Liikkumavapautta standardien parissa
Nelikymppinen amerikkalaisbasisti Christian McBride valitteli sitä, että hänen esiintymisestään viimeksi Pori Jazzeilla tuntuu olevan jo ikuisuus. Se tapahtui joskus 1990-luvun alkuvuosina, uskomatonta, että siitä on kulunut jo viitisentoista vuotta, olen tosiaan iloinen siitä, että olen päässyt takaisin tämän hienon Lokkilavan ympäristöön. Minulla on niin paljon hienoja muistoja tästä festivaalista. Ellen väärin muista, niin vuosi taisi olla 1991 (tarkennettuna vuosi on ollut 1990), jolloin soitin yhdessä Roy Hargroven yhtyeessä. Tapasin silloin Freddie Hubbartin ja McCoy Tynerin ja lukuisan joukon muita hienoja soittajia. Tällä festivaalilla tapahtuu kaiken aikaa, 24 tuntia vuorokaudessa. En ole koskaan tavannut mitään vastaavaa muilla festivaaleilla, hehkutti Christian McBride avauksessaan.
Triossa soittivat rumpali Rodney Green, joka oli mukana kolmikossa jo vuosina 1998–2000, mutta Diana Krall ”varasti” hänet yhtyeeseensä maksamalla hänelle tietenkin valtavan nipun rahaa, veisteli McBride. Nyt hän on kuitenkin palannut. Pianon ääressä istui nuori ”talentti”, Christian Sands, todellinen nouseva tähti, pitäkää silmät ja korvat auki, sillä kuulette hänestä vielä paljon tulevaisuudessa, totesi McBride edelleen.
Christian McBride erosi edellä esiintyneistä trioista siinä, että hänen ohjelmistonsa perustui muiden sävellyksiin ja kuulimme myös hyvin tunnettuja standardeja, kuten aloituskappale oli Day By Day ja sitä seurannut Caravan, minkä jälkeen trio vei meidät musiikkimatkalle Brasiliaan Antonio Carlos Jobimin kappaleen Triste tahdittamana.
Seikkailu nostalgisten kappaleiden syövereissä jatkui edesmenneiden artistien trumpetisti Freddie Hubbartin ja McBriden neuvonantajana toimineen basisti Ray Browin tuotannolla. Näissä oli myös historian siipien havinaa, sillä McBride kertoi soittaneensa Ray Browin kanssa duettona juuri tällä samaisella lavalla aikaisemman vierailunsa aikana Porissa. Trion esittämä Hallelujah Time löytyy myös yhtyeen uusimmalta viime vuonna julkaistulta albumilta Out Here. Lopuksi Christian McBride Trio lähetti yleisön kotiin 1960-luvulla hittilistoilla olleen Johnnie Taylorin funkrypistyksellä Who’s Making Love, tällä kertaa akustisesti jazziin sovitetulla versiolla.
Sähköbasson kautta kontrabassoon siirtynyt, voisi sanoa onneksi, Christian McBride, osoitti mikä hän on miehiään. Hän johdatti trioaan basistin ehdoin ja näytti, että ns. pianotriojazz toimii vallan mainiosti näinkin. Hänen soolonsa olivat makeata kuultavaa ja miksei myös nähtävää, sillä hän käytti monipuolista tekniikkaa bassoa ”kaulaillessaan”.
Omintakeisia bassonkäsittelyjä on tullut nähtyä vuosien saatossa monenlaisia, mutta kuinkas kävikään. Nyt tuli nähtyä jotain sellaista, mitä en ollut ainakaan itse aikaisemmin nähnyt. McBride pyöritteli kättään paksuilla kielillä ihmeellisesti ympäri ja tuotti kummallisen bassosoundin, mitä hän jatkoi sormeiluillaan vauhdikkaasti ja jouhevasti eteenpäin ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Saatoin vain ihmetellä ja todeta, että lavalla oli sillä hetkellä yksi tämän hetken parhaimmista basisteista maailmassa. Hän on virtuoosi ja kysytty freelancer -studiomuusikko, mitä todistaa myös noin 300 studiolevytysten määrä.
Lauantai Lokkilavan äärellä näytti sen miltä laatujazz triokokoonpanoilla nykyajassa kuulostaa, ja kertakaikkisen erinomaiselta se kuulosti, oli sitten kyse omista sävellyksistä tai lainakappaleista. Näin ainakin itse asian koin.
Pori Jazz 2014
Kirjurinluoto, Lokkilava, lauantai 19.7.
klo 15.45 Alexi Tuomarila Trio
klo 17.30 Marc Cary Focus Trio
klo 21.00 Christian McBride Trio
