28. Jazzkaar avattiin viime perjantaina 21.4. Tallinnassa. Vapunaattoon 30.4. jatkuvaan tapahtumaan sisältyy 75 konserttia. Baltian suurimman jazzfestivaalin esiintyjät tulevat Viron ohella kaikkiaan 22 maasta. Kolmantena vuonna peräkkäin pääkallopaikkana toimii Telliskiven alue Vaba Lava ja Punane Maja -estradeineen. Ohjelmaa on myös muualla Telliskivessä, samoin kuin ympäri kaupunkia. Tallinnan lisäksi Jazzkaar ulottuu 11 muulle paikkakunnalle eri puolille Viroa.
Ohjelma koostuu tänäkin vuonna monipuolisen jazzkimaran lisäksi muista ajankohtaisista tyyleistä soulista elektropoppiin. Avajaisviikonloppu tarjosi rikkaan spektrin erilaisia musiikkeja. Tarjolla oli myös kotikonsertteja. Pyhäpäivän ilmaistapahtumat vuorostaan vetivät Telliskiveen kokonaisia perheitä nauttimaan elävästä musiikista ja kauniista säästä.
Menuun mahtui monenlaisia yllätyksiä. Kiinnostava lisä oli vaikkapa Vaban Lavan 100 Days of Jazz -näyttely. Se esitteli Roberta Laasin piirroksia jazzmuusikoista. Brasiliassa asuvan virolaistaiteilijan kasvogalleriassa oli nähtävillä Miles Davisin ja Charles Mingusin kaltaisten ikonien näköiskuvien ohella suomalaisia vaikuttajia, kuten Olavi Louhivuori ja Mikko Innanen.
Perjantai 21.4.
Avajaispäivä oli kuin festivaali pähkinänkuoressa. Kira Skovin ja Maria Faustin produktio In the Beginning toi lavalle tanskalaissolistin ja virolaisen saksofonisti-säveltäjän lisäksi jazzyhtyeen ja kuoron. Pian 75 vuotta täyttävä hollantilaisrumpali Han Bennink luotsasi vuorostaan improvisaation ulottuvuuksia virolaisen trion Jaak Sooäärin, Laura Põldveren ja Kadri Voorandin kera. Manchesterilainen
GoGo Penguin näyttäytyi modernin voimasoiton airuena ja illan päättänyt paikallisyhtye I Wear* Experiment tarjoili sähköistä klubisykettä volyymillä, joka sai koko estradin resonoimaan.
Skovin ja Faustin osuudessa Vaballa Lavalla jazzkokoonpano ja kuoro toimivat paitsi vivahteikkaana säestyksenä solistille, myös omillaan. Isokaarisen sävelteoksen keskelle oli varattu tilaa improvisoinnille, jolloin ryhmä pääsi loistamaan toden teolla. Skov ilmensi lavaolemuksellaan dramaattisuuden ulottuvuuksia, jotka oli kirjoitettu polveilevaan sävelteokseen. Akustisen ensemblen svengi tempaisi mukaansa maanläheisellä orgaanisuudellaan. Faust kapellimestaroi kokonaisuuden saksofonistin pallilta elekielen ja ilmeiden kertoessa onnistumisen euforiasta.
Irti muodon raameista sekä muista totutuista kaavoista tempaisi paikoin kokonaan Han Bennink. Patteristi on symboloinut monelle vitaalia ketteryyttä kautta uransa. Perjantai-illan konsertti todisti, että rytmipantteri oli huikeasssa iskussa – edelleen. Hennink astui lavalle muodollisuuksitta ja alkoi taikoa musiikkia kioskistaan.
Kitaristi Jaak Sooäär liittyi seuraan yhtä luontevasti päästäen kielipelinsä rähisemään eleettömästi. Laulajat Laura Põldvere ja Kadri Voorand täydensivät armadaa pidäkkeettömällä vokaaliakrobatialla Voorandin istuessa välillä myös pianon ääreen.
Moniulotteista improa kopiteltiin nelikon jäseneltä toiselle. Leikittely upposi katsomoon, joka seurasi taituruutta valppaasti. Koplalla oli silmin nähden hauskaa virittäessään äänikokeiluihinsa mitä erilaisimpia ulottuvuuksia niin fyysisellä rutistuksella kuin efektien elektronisella tekniikalla. Bennink liidasi esityksestä mielikuvituksekkaan äänimatkan, jossa oli kaikkea Monkin abstraktista kielestä Duke Ellington -sovituksen It Don’t Mean a Thing (If It Ain’t Got That Swing) viistoihin sävelpintoihin.
Energianpurkauksen aisti Punasen Majan joka soppeen, kun kvartetti tutkimusmatkaili kollektiivisesti musiikkien aavoilla. Sooäär pääsi väläyttämään kitarapedon kynsiään vapaassa pudotuksessa.
Vastaavasti naiskaksikko hallitsi villien irtiottojen tavoin myös tarkan muodostelmalennon. Yhdistelmä oli tehokas, säkenöivä, mielikuvituksekas ja kuuntelijalle oivalluksen iloa tuottava.
Moisen soonisen pyörremyrskyn jälkeen GoGo Penguin kuulosti nimensä mukaisesti jähmeästi taapertavalta jäätikköasukilta. Trio toi mieleen myös 1990-luvun acid jazzin. Kuten verrokista, myös manchesterilaisten menojazzista tuli kiireen ja väkisin pakotetun tehokkuuden vaikutelma. Musiikki tarjoiltiin soittosuoritteina, joissa ei ollut tilaa aidolle lennolle. Trio kuulostikin meluisan tylsältä versiolta modernista voimapianotriosta.
Paikallinen I Wear* Experiment peittosi Kuningaskunnan vieraat bilemielessä kuusi nolla. Klubiorientoitunut trio oli pohjimmiltaan tanssibändi, jolla liikutti kirjaimellisesti täyttä tuvallista yökansaa. Fyysisyys ulottui äänenpaineeseen: tuntui että koko Punanen Maja liikkui kolmikon bassotaajuuksista.
Lauantai 22.4.
Toinen Jazzkaar-päivä sopi aloittaa kotikonsertilla. Kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Andre Maaker esiintyi Enelin ja Jürgenin kotona Veerennin idyllisessä kaupunginosassa. Iltapäivän musiikkisessio kokosi paikalle kolmisenkymmentä vierasta kuuntelemaan trubaduurin lauluja, tarinoita ja tulkintoja.
Maaker oli välitön esiintyjä ja tilaisuus perhejuhlamaisen lämminhenkinen. Laulut veivät Virosta Andalusian kautta Argentiinaan. Mukana oli myös rockin klassikoita, kuten Neil Youngin Old Man. Nuorimpien kuuntelijoiden iloksi Maaker taikoi muun muassa Late Lampaan ja Muumien tunnussävelmät. Teoksiaan Maaker säesti erilaisilla akustisilla kitaroilla, täydennyksenä ukulelea vastaava pieni kitaralele.
Kahden yhtyeen Tribute to Tallinn -67 -konsertti oli Jazzkaar-viikonlopun huipentuma monille paikallisille, muisteltiinhan sillä puolen vuosisadan takaisia tulenarkoja tapahtumia. Jazz symboloi tuolloisessa Neuvostoliitossa paitsi länsimaista rappiota, myös vastarintaa, minkä johdosta vallanpitäjät panivat pannaan ilmaisumuodon sen modernissa kuosissa. Kielto tietysti vain lisäsi modernin jazzin vetovoimaa. Sen myötä siihen iskostui sekä vallankumouksellista eetost
Vaban Lavan Tribute to Tallinn -67 -osuuden aloitti Zbigniew Namyslowski Group. Puolalaiskvintetti oli tuulahdus ajalta, jolloin vapaamuotoinen lähestymistapa oli politisoitumisen lisäksi uusinta uutta. Muun muassa Krzysztof Komedan arvostetulla Astigmatic-albumilla (1966) soittanut, edelleen harvakseltaan konsertoiva saksofonisti-guru loisti lavan keskipisteenä, pasunistipoikansa Jacek Namyslowskin ohella. Kaksikko sekä pianisti Slawomir Jaskulke, rumpali Grzegorz Grzybja ja basisti Andrzej Swies kehittivät vuolaan flown, josta välittyi intuitiivinen yhteistyö ja herpaantumaton tarkkuus.
Tõnu Naissoo Unityn fuusio ilmensi niin ikään metodiikkaa, joka luotiin alunperin juuri puoli vuosisataa sitten. Tuolloin se oli Virossa hoteinta hottia, tänään taas oleellinen osa jazzin evoluutiota, ja erottamattomasti myös modernia sävelkieltä. Naissoon vuorottelu pianon ja eri sormioiden välillä Rhodesista Moogiin generoi äänikuvaan rikkautta ja kannusti yhtyettä kurkottamaan vielä ylemmäs.
Legendaarinen bassoveteraani Toivo Unt oli luonteva ankkuri Naissoon soonisille tutkimusmatkoille. Konkarikaksikkoa peesasivat tarkasti nuoremman polven osaajat, patteristi Ahto Abner, saksofonisti Danel Aljo ja trumpetisti Allan Järve. Hienojen nimikkosettien lisäksi Naissoo veti dueton Zbigniew Namyslowskin kanssa yleisön suureksi riemuksi.
Emotionaalisesti syvältä koskettavaa palettia täydensi vielä Sebastian Studnitzky Quartet Punasessa Majassa. Saksalaisen trumpetisti-pianistin (!) johtama kopla yllätti hiipivän intensiivisellä musiikillaan. Elegantin hienostunut sointiyhdistelmä huokui omalaatuista melankoliaa, joka syntyi liiderin instrumenttivuorottelusta. Vähäeleinen pianismi toimi vastavoimana mattasaundiselle puhaltimelle kitaristi Laurenz Karstenin, basisti Paul Kleberin ja rumpali Tim Sarhanin tuella.
Tunnelma tihentyikin hypnoottiseksi. Sointi on tuttu sekä Studnitzkyn vahvalta albumilta Memento (2015) että Bachar Mar-Khalifén ilmaisusta ja monista pohjoismaisista projekteista. Tässä yhteydessä se oli kuitenkin ennen kaikkea positiivinen mielleyhtymä, ei niin että musiikki olisi kuulostanut millään muodoin lainalta.
Illan muut ohjelmanumerot eivät saaneet enää lämpenemään iskevän kolmoiskeikan jälkeen. Meshell Ndegeocello viihtyi omassa introvertissä maailmassaan luoden vaikutelman identiteetittömästä bilebändistä. Tosin covereista puuttui alkuteosten hehku. Nina Simonelle kirjoitettu Don’t Let Me Be Misunderstood kalskahti lähinnä flegmaattiselta ja Canin pakahduttava Vitamin C kolisi tyhjyyttään hypnorytmiikan takana. Sielukkuus loisti poissaolollaan – bändi tuntui soittavan itselleen luotaantyöntävän sisäänlämpiävästi.
Itävaltalainen Holler My Dear peittosi kirkkaasti amerikkalaistähdet latauksessa. Kvartetti räiskyi hauskasti ja vei ajatukset klezmerin kautta Balkanin riemastuttaviin hää- ja hautajaisorkestereihin, vaikkei saundi suoraan mitään emirkusturicaa tai goranbregovicia ollutkaan. Laulaja Laura Winkler säteili energisenä keulakuvana ja näytti jäntevine ryhteineen ammattitanssijalta. Iloinen tytinä nappasi hyväntuulisuudellaan myös yleisön, joka tanssi ja polkkasi eläytyen.
Sunnuntai 23.4.
Pyhäpäivänä Telliskivessä vietettiin avointen ovien päivää. Lauteilla oli kaikkea osin nuorista soittajista koostuvasta Estonian Ukulele Orchestrasta Viron kansainvälisen tähden Kadri Voorandin ja Mihkel Mälgandin kokeelliseen yhteiskonserttiin.
Ukuleleorkesteri täytti Velvet-estradin niin, että osa kuuntelijoista joutui kurkkimaan sisään oviaukosta. Laulaja Ivi Rausi-Haavasalun kera nuoriso- ja harrastekokoonpano tuotti hyvää mieltä silminnähden niin lavalla kuin katsomossa.
Vastapäätä pihan toisella puolella sijaitsevassa Punasessa Majassa lavalle nousi Lauri Kadalipp Social Jazz. Kvartetissa huomio kohdistui saksofonistipäällikön Lauri Kadalippin lisäksi pianisti Kirke Karjaan. Fuusiosta ammentava sointi kupli iloisesti, mitä sormionainen ilmensi eläytymisellään – musiikista tuli myös fyysistä taidetta.
Saksofonisti Aleksander Paal ja kitaristi Jaan-Alari Jaanson soittivat saman pihapiirin Pudel Baarissa, erikoisoluiden keitaassa. Täpötäysi tuvallinen näytti nauttivan tasapuolisesti niin baarin kuin duon tarjonnasta, jonka musiikillinen olemus kumpusi bossatyyppisestä, letkeän rennosta tunnelmoinnista.
Kadri Voorandin ja Mihkel Mälgandin huima äänipyörre veti vuorollaan Punaseen Majaan. Ohjelma kaartui pianon ja basson vuoropuhelusta, jota kirittiin uusiin sfääreihin rohkean ennakkoluulottomalla efektien hyödyntämisellä. Vaikka pariskunta esiintyi saman konseptin nimissä muutama viikko aiemmin Tallinn Music Weekillä, musiikki oli jälleen uutta syntyessään hetken ehdoilla. Kaksikko kulkikin omaa polkuaan riskejä pelkäämättä.
Ilta päättyi Sibulakülaan kotikonserttiin, jossa esiintyi Grupa Janke Randalu. Liisan kotiin oli kokoontunut muutama kymmenen improvisoidun musiikin ystävää. Virolaispianisti Kristjan Randalu ja saksalainen rumpali-multi-instrumentalisti Bodek Janke kestitsivät vieraita ilahduttavan ennenkuulemattomilla tulkinnoilla jazzin standardeista.
Sujuvan nokkelan läpisoiton sijaan kaksikko purki aihiot osiin ja kokosi niistä paikoin hyvinkin kubistisia näkemyksiä. Esimerkiksi Herbie Hancockin Cantaloupe Island oli niin erikoinen, että se saattoi jäädä tunnistamatta kokeneeltakin kuuntelijalta. Sen sijaan Miles Davisin So What ja Dave Brubeckin tunnetuksi tekemä Take Five soitettiin tunnistettavina versioina mutta nekin tahtijaoltaan hätkäyttävinä uusioina. Lähestymistapa oli kauttaaltaan niin eloisa ja paneutunut, että innostus tarttui kuuntelijaan
Inspiroivan konsertin lomassa kaksikko kertoi sekä soitteiden taustoista että yhteisistä vaiheistaan huumoria viljellen. Tätä(kin) jazz on parhaimmillaan: aitoa kommunikaatiota, joka koskettaa kaikkia osapuolia.
Jazzkaar pe–su 21.–23.4.2017, Tallinna, Viro
