Nuorten jazzlaulajien ja -basistien loppukilpailu käytiin lauantai-iltapäivällä neljän artistin voimin molemmissa sarjoissa vuorottelemalla. Kappaleiden kokonaispituus sai olla korkeintaan 12 minuuttia ja niiden tuli olla eri kappaleita kuin semifinaalivaiheessa esitetyt. Tuli mieleen, että olisi ollut ehkä parempi, että molempien sarjojen esitykset olisi kuultu peräjälkeen. Arviointi ja erojen huomiointi olisi ollut hieman helpompaa ainakin tavallisen kuulijan kannalta. Kun laulajan jälkeen tuli basisti ja taas laulaja, niin esitykset irtaantuivat toisistaan niin paljon, että helposti ensimmäiset esitykset jäivät viimeisten esitysten jalkoihin, unohduksiin. No, mikäpä siinä, eivätköhän tuomarit pysty analysoimaan tulosta paremmin kuin paikalla ollut yleisö.
Voitot menivät tällä kertaa Latviaan ja Norjaan. Laulukilpailun voittajaksi selvisi Rūta Dūduma ja bassosarjan paras oli Christian Meaas Svendsen. Merkittävää hajontaa kaikesta huolimatta syntyi tuomaristossakin, kun pisteitä oli laskettu yhteen. Tavat arvostaa musiikkia ovat tietenkin henkilökohtaisia mielipiteitä, mutta jos kyseessä on nimenomaan jazzmusiikin kilpailu, niin merkitystä pitäisi olla myös sillä, että valitulla linjalla pysytään.
Bassosarjassa aiheutti myös aika lailla hämmennystä se, että sekaisin oli sekä kontrabasso että sähköinen bassokitara, jotka eroavat melko paljon toiminnaltaan toisistaan. Kontrabasso mielletään jazzmusiikin perussoittimeksi ja voisi sanoa ”oikeaksi bassoksi” tässä mielessä. Olisi mielestäni ollut luontevampaa, että kilpailu olisi käyty yksinomaan tällä soittimella, jolloin jazzin henki olisi ollut myös tullut paremmin esille. Tämä aiheutti melko kiivastakin keskustelua ja mielipiteet hajaantuivat tässä suhteessa paljon.
Finaalin aloitti Noa Lur samalla rohkealla tyylillään, mitä hän esitti semifinaalivaiheessa. Eläytyminen ja lavakarisma olivat loppujen lopuksi parasta tasoa. Hän oli tehnyt molempiin esittämiinsä kappaleisiin omat sovitukset. Ensimmäinen oli rento musikaalikappale ja toisena hän lauloi kohtalokkaan tunteellisen ja koskettavan Angel Eyes. Lurin esitys oli hyvin eläytyvää, mutta jotenkin tuntui, että siinä oli jonkinlaista kireyttä, vaikka hän kuitenkin pitäytyi selkeästi oikeassa jazzlinjauksessa täydentäen sitä hyvällä scat -laulullaan. Olisin olettanut hänen esityksensä riittävän palkintosijaan, mutta tällä kertaa näin ei käynyt. Hän sai kuitenkin kutsun esiintymään Istanbulin Nardis Jazz Clubille.
Turkkilaisen Volkan Topakoglun basso svengasi hyvin ensimmäisessä kappaleessa, vaikka alussa jäi sellainen mielikuva, ettei soitto kulkenut ihan tasapainossa orkesterin kanssa. Toinen, Miles Davisin Nardis, alkoi bassosoololla, mikä alussa ei oikein vakuuttanut, mutta kehittyi reippaasti monipuolisemmaksi loppua kohden välisooloissa. Esitys ei tällä kertaa kuitenkaan vienyt Volkania kolmen parhaan joukkoon.
Semifinaalivaiheen ykkönen Rūta Dūduma aloitti reippaalla musikaalisävelmällä Everybody Loves Baker Street. Pirteä ja rento olemus ja scat-laulu tulkinnat olivat mielestäni parempia kuin edellispäivän esityksessä, jolloin hänen ”yliriehakas” olemuksensa ei oikein innostanut, vaikka tuomarit olivatkin eri mieltä. Toinen kappale oli kilpailun perusajatuksen mukaisesti, hidas balladi, mikä alkoi pianosoololla. ”Sydämeni laulaa rakkauttaan vain sinulle, taivaallisen hellävaraisesti. En voi koskaan tietää, mitä se kertoo minulle, haluan vain olla rakastettu ja hellästi antautua jokaiseen suudelmaan”, lauloi Rūta suloisen antaumuksellisesti. Esitys johti lopuksi voittoon asti ja hän sai palkinnoksi esiintymistilaisuudet ensi vuoden Turku Jazzeille ja Kaunas Jazzeille sekä tulevalle Juub Jääb Festivaalille.
Heikko-Joseph Remmel käytti loppukilpailussa molempia bassoja. Hän aloitti omalla sävellyksellään sähköbassolla, jonka koin aika tasapaksuksi esitykseksi. Siitä en löytänyt juuri minkäänlaista kohokohtaa. Toinen kappale toimi pianotriona ja kontrabassolla soitettuna paremmin, vaikka ei sekään mielestäni suoranaisesti vakuuttanut eikä aiheuttanut suuria värinöitä. Kokonaisuutenaan esityksestä jäi soimaan tummanpuhuva, epämääräisesti seikkaileva, paksu usvamainen soundi. Ajatukseni eivät tässäkään menneet aivan yhteen tuomariston kanssa, mutta enpä ole mikään asiantuntija, joten se siitä. Remmel valittiin toiseksi parhaimmaksi bassosarjassa ja hän sai palkinnoksi kiinnitykset ensi vuoden Rigas Ritmi Festivaalille ja Kaunas Jazzeille sekä Nõmme Jazzeille. Hän sai myös Eestin Muusikkoliiton myöntämän 300 euron stipendin tunnustuspalkintona, sillä hän oli paras eestiläinen kilpailussa tänä vuonna.
Christian Meaas Svendsen oli oma suosikkini, johtuen todennäköisesti hänen vapaasta, jopa abstraktistisesta esittämistyylistään, jolla hän erottui muusta joukosta. Tässä suhteessa ajatukset menivät yhteen myös tuomariston lopullisen päätöksen suhteen. Christian oli ykkönen myös heidän papereissaan. Hänen ykköstilansa toi palkinnoksi esiintymismatkat Pori Jazzeille sekä Tallinnan Jazzkaareen.
Loppukilpailun hän aloitti coltranekappaleella tyylitellen pitkällä ja näyttävällä alkusoololla. Toinen kappale oli hänen oma sävellys, jonka hän esitti soolona. Jousen kanssa edennyt esitys oli kuin ”ryöstöretki” tuntemattomaan. Tällä tutkimusmatkallaan Christian haki superäänien suhinaa, ilmavaa vapautta, avointa kantavaa ilmatilaa ja avaruudellista painottomuuden koskemattomuutta. Laaja, erikoinen seikkailu hämärän rajamaille tuntui vievän kuulijan viimeiselle matkalle löytääkseen rauhallisen leposijan.
Puolalainen Joanna Kucharczyk aloitti omalla kappaleella, millä ei esittäjän mukaan aluksi ollut nimeä, mutta sai myöhemmin nimen Farewell, mikä perustui hänen omaan elämänkokemukseensa. Sen hän aloitti ensin pianon ääressä laulaen syvällä surullismielisellä haikeudella. Vaihto kesken kappaleen pelkkään lauluun, kävi näppärästi ja orkesteri liittyi mukaan lähes huomaamatta. Laulussa korostui hyvästijättö ja sen tuoma yksinäisyys. Sydämeen jäi haikeus, mutta myös tilaa muistoille. Toinen kappale oli alkuperältään puolalaiseen kansanlauluun perustuva sävellys. Hän onnistui erinomaisesti lauluissaan, jos asiaan tulkitaan tiukasti jazzilmeellä. Jazzlauluun oleellisesti kuuluva scat-laulu toimi hienosti ja hän sai sen kulkemaan laaja-alaisesti monella äänitasolla. Hän oli ehdottomasti kärkikaartia, mutta voittoon hänen esityksensä ei riittänyt. Toinen sija oli tuloksena, tosin sekin niukasti samalla pistemäärällä kolmannen kanssa.
Coltranen Impressons -esitys, jolla Martin-Eero Kõressaar aloitti, oli vaikuttavan tehokkaan oloista ja rytmikästä. Martin-Eero eläytyi esittämiseen koko kehollaan ja ilmeillään. Toisena kappaleena hän soitti pianotrio kokoonpanona (Aimla ei ollut mukana saksofoneineen) rehevän hitaan ja kauniin balladin, jonka pohjana oli ajatus huoneesta, jossa vallitsi täydellinen pimeys. Vain televisio antoi valoa, ilmanala tihenee ja ohut ilma alkaa vaikuttaa, siitä tulee tärkeä elementti, ikään kuin se olisi kaikki kaikessa. Näistä ajatuksista syntyi kappale No Channel. Martin-Eero oli selkeästi ilmeikkäin, spiikkausten artikulointi oli tehokkaan selkeää, mikä antoi kuvan varmaotteisesta soittajasta. Tempo ja monipuolinen rytmitys finaalissa oli yleisön mieleen. Esitystyyli vei mielestäni hänet aivan tasavertaiseen asemaan Svendsenin kanssa, mutta tuomariston mielestä näin ei tuntunut olevan. Kaikesta huolimatta hänestä syntyi yleisön valitsema suosikki, jolla hänet palkittiin bassosarjan kolmannen sijan lisäksi.
Veronika Čičinskaitė-Golovanova aloitti bluespitoisella ”skattauksella” hauskan ilmeikkäästi ja ilmavasti. Hänellä tuntui olevan voimaa kuljettaa lauluaan taidokkaalla hengityksen käytöllä. Toisena hän esitti oman version kappaleesta, mikä mielestäni ei mennyt ihan putkeen, mutta kolmas palkinto tuli laulusarjassa tasapistein kakkosen kanssa.
Kilpailun jälkeinen ilta jatkui kadun toisella puolella sijaitsevassa Von Glehni Pubissa, missä vapaan improvisoinnin merkeissä esiintyi ensin ukrainalais-liettualaisen rumpalin Arkadi Gotesmanin ja eestiläisen kitaristin Mart Soon muodostama duo. Lopuksi kilpailun jännityksestä rentoutuneet artistit kävivät lavalla yhdessä ja erikseen esittämässä riehakkaasti eläytyen omia kappaleitaan.
