Lontoo 16.11.2013
Stan Sulzmann on tällä hetkellä yksi brittiläisen jazzmusiikin merkittävimpiä tekijöitä. Hän on ollut eräänlainen innoittaja myös monille uusille nouseville muusikoille. Hänen uransa on lähtenyt liikkeelle jo 1960-luvulta. Siitä lähtien hän on ollut esillä eurooppalaisen nykyjazzin rintamassa sekä muusikkona että säveltäjänä. Hän on hyvin arvostettu ja ihailtu jazzmuusikko sekä muusikoiden että yleisön joukossa.
Hänen 20 muusikosta koostuva Neon Orchestra oli kasattu tänä vuonna Sulzmannin 65-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Hän on kerännyt tätä juhlavuotta varten ympärilleen koko joukon hyvin ammattitaitoisia muusikoita, joista osa on ollut kymmeniä vuosia brittijazzin eturivin solisteina. Yhtye soittaa 3 keikan minikiertueen, joista avauskonsertti kuultiin eilen Southbank Centren Purcell -salissa. Muut kaksi konserttia kuullaan tämän kuun lopussa Cardifissa ja Birminghamissa.
Neljä puhaltajaa – vasket tötteröllä
Perjantai-illan avauksessa kuulimme lavalla kuitenkin ensin tiukkaa torvien pauhua. Kun ensimmäistä kertaa kuulin neljän hengen skottivaskisoitinryhmää vuosia sitten Lontoossa, tunne oli melko murhaava. Nykyään kolmesta saksofonista ja trumpetista koostuva Brass Jaw ei tuolloin ollut vielä suuren jazzyleisön tietoisuudessa, mutta heidän ensilevytyksensä Burn siivitti yhtyeen nousuun ja nykyisin he ovat ehtineet kierrellä festivaaleja Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Brass Jaw on nyt ”merkattu” yhtye, sillä se valittiin ”Parliamentary Jazz Awards” -palkinnolla vuoden 2011 jazzyhtyeeksi Brittein Saarilla.
Alkujaan neljän saksofonin muodostama ryhmä ei soitinkokoonpanoltaan ollut ainutkertainen. Pelkillä saksofoneilla toimivia kansainvälisesti kuuluisia ryhmiä on toki muitakin. Kokoonpano erottuu muista vastaavanlaisista ryhmistä tavalla toimia. Skotlantilaisia pidetään yleisesti jähmeän outona ”tukinsyöksy porukkana”, mutta tämä ominaisuus purkautuu heidän esityksissään eloisaksi ja hauskaksi. He esiintyvät mielellään myös paikoissa, missä ei yleisesti yhtyeenä esiinnytä, kaduilla, puistoissa, heille ei ole vierasta soittaa melkein missä tahansa. Heidät on nähty soittamassa niin Lontoon King´s Crossin rautatieasemalla ihmisruuhkassa kuin Venäjän Kulttuurikeskuksen parvekkeella Tallinnassa vajaat kolme vuotta sitten Jazzkaar festivaalin aikana.
Ryan Quigley Venäjän Kultturikeskuksen parvekkeella 2011. Kuva Matti Korhonen
Toimiminen ilman perinteistä rytmiryhmää on jo sinänsä haasteellista, mutta yhtyeen perustaja ja “nokkamies” baritonisaksofonisti Allon Beauvoisin piiskasi bassopuolella muut soittajat huikeaan menoon. Yhtyeessä soittavat hänen lisäkseen alttosaksofonisti Paul Towndrow, tenorisaksofonisti Konrad Wiszniewski ja trumpetisti Ryan Quigley. Heidän tarkoituksena on viihdyttää ja saada yleisö tuntemaan olevansa läsnä toimimalla humoristisesti, mutta samalla taidokkaasti tietyllä progressiivisella lähestymistavalla.
Yhtyeen toimintamalli oli joustava. Heillä on kyky toimia olosuhteista riippumatta aina hyväntuulisella otteella, hyvä ”tatsi” ja ”draivi” ajoi sitä voimakkaasti eteenpäin. Jazz perinne elää heidän soitossaan hyvin mukana, vaikka heidän lennokas esitystyylinsä linjaa vahvasti free- ja avantjazzin suuntaan. Eilinen ”kolmevarttinen” setti oli massiivisen energisellä puhaltamisella mukaansa naulitsevaa. Yhtyeessä on vastustamattoman ylvästä mahtipontisuutta ja luovuutta ilman turhamaista rehentelyä.
Jäntevää ison orkesterin tykitystä
Konsertissa ollut väliaika ei venynyt kovin pitkäksi, sillä Neon Orchestran lavaryhmitys ja instrumentaatio olivat rakennettu valmiiksi jo ennen Brass Jaw -esityksen alkua. Ison orkesterin kapellimestarina toimi jo aikaisemmin iltapäivällä esiintynyt trumpetisti Nick Smart. Yleisölle luvattiin sukupolvia ylittävää jazzmusiikkia, mitä luonnehdittiin sanoilla, ”Best Of British!”.
Konsertissa edettiin pääasiassa sellaisen brittijazzmuusikon sävellyksien parissa, joiden tuotanto on keihtonut häntä ja joiden kanssa Sulzmann on ollut yhteistyössä vuosikymmenten saatossa. Tätä ohjelmistoa hän on kehitellyt muutaman vuoden ja sovittanut ne kaikki tälle orkesterille. Manchesteriläisen kitaristin Mike Walkerin Clockmaker oli aloituskappale. Sitä seurasi Iain Ballamyn Reciever ja John Taylorin Between Moons. Muita säveltäjiä, joiden kappaleita kuulimme, olivat mm. Kenny Wheeler, John Parricelli, Nikki Iles, Kate Williams ja Gwilym Simcock.
Sulzmann soitti pääasiassa sopraanosaksofonia vaihtaen parin kappaleen ajaksi tenoriin. Orkesteri pauhasi kuin mikä tahansa iso orkesteri, missä hyvin räjähtelevät soolot vaihtuivat tiheästi soittajalta toiselle kappaleiden aikana. Soitto oli hyväntuulista, välillä voimallista ja suoraviivaista, rohkean radikaalia, välillä taas hitaasti tunteillen etenevää.
Orkesterin kokoonpanossa oli nuoria muusikoita kuten Sulzmannin uudessa Neon Quartetissa soittavat vibrafonisti Jim Hart ja rumpali Tim Giles. Näihin nuoriin voitaneen laskea myös Nick Smartin eilen myös esiintyneessä Trogon -yhtyeessä soittava kirtaristi Alex Munk. Sulzmannin pitkäaikaisia ”soittokavereita” sitä vastoin olivat mm. pasunistit Mark Nightingale, Sarah Williams ja Mark Bassey sekä trumpetisti Henry Lowther. Muuta yhtyeen soittajat olivat pianisti Nikki Iles, trumpetistit Freddie Gavita, George Hogg, Tom Walsh, saksofonistit Josh Arcoleo, Mike Chillingworth, James Allsop, Pete Hurt ja Martin Hathaway, basisti Steve Watts sekä pasunisti Robbie Harvey.
Täydelle salille esiintynyt Neon Orchestra veti tyylipuhtaan setin hienoja sävellyksiä, jotka Stan Sulzmann oli rakentanut sovituksillaan hienoon kuosiin.
