Juuriltaan meksikolainen, vuonna 1942 syntynyt, Sixto Diaz Rodriguez on Detroitista kotoisin oleva amerikkalainen lauluntekijä ja folk-muusikko. Vaikka hänen musiikillaan ei ole suoranaisesti mitään tekemistä jazzin kanssa, niin hänen tarinansa on sen verran erikoinen, että pienimuotoinen juttu voisi olla paikallaan tälläkin sivustolla.
Alkujaan Rodriguezin ura oli todella lyhyt. Häneltä ilmestyi vuonna 1967 singlelevy I’ll Slip Away Rod Riguezin nimellä, minkä jälkeen kesti 3 vuotta, kun hän levytti kaksi amerikkalaisittain vähän myynyttä albumia, Cold Fact (173000 kpl) ja Coming From Reality (105000 kpl) 1970-luvun alussa ja kolmas albumi oli tekeillä, mutta se ei koskaan ilmestynyt. Uralle ei tuntunut löytyvän nostetta ja Rodriguez luopui kokonaan laulajan urasta ja hävisi teille tietymättömille. Köyhistä oloista huolimatta Rodriguez pääsi opiskelemaan yliopistossa ja saavutti akateemisen loppututkinnon (Bachelor of Philosophy) vuonna 1981.
Jostain syystä hänen levynsä olivat kaikesta huolimatta huimassa suosiossa Etelä-Afrikassa, Botswanassa, Uudessa Seelannissa ja Australiassa. Rodriguez teki kiertueen 1979 Australiassa, jolloin siellä äänitettiin albumi Rodriguez Alive, mikä on julkaistu vain Australiassa. Toisen matkan hän teki Australiaan 1981 ja on itse sanonut silloin olleensa huipulla. Hänen levyjensä suosiosta muualla Rodriguez ei itse tiennyt mitään.
Etelä-Afrikassa paikalliset fanitkaan eivät tienneet hänestä sen enempää. Huhu kiersi, että Rodriguez olisi kuollut. Kun molemmat alkuperäiset albumit julkaistiin Etelä-Afrikassa CD:nä 1991, innokkaimmat eteläafrikkalaiset fanit alkoivat selvittää hänen kohtaloaan. Lopulta hänet löydettiin uudestaan, mikä johti odottamattoman suureen menestykseen Etelä-Afrikassa, missä hän esiintyi useamman kerran täysillä stadioneilla 1998. Maailmanlaajuista nostetta uran uudesta synnystä ei noussut esille vielä silloinkaan, eikä häntä tunnettu mm. Yhdysvalloissa oikeastaan lainkaan. Hän asui edelleen samassa Detroitin ränsistyneessä lähiössä kuten aikaisemminkin ja hän soitteli vanhaa uskollista epävireistä kitaraansa.
Lopullinen uusi tuleminen alkoi vasta elokuussa 2008. Lähes 40 vuotta ehti kulua Sixton debyyttialbumin ilmestymisestä, kun hän esiintyi New Yorkissa. Tästä kaikesta hän kiittää tytärtään Regania, joka ohjasi häntä uuden teknologian pariin. Internet oli se väline, minkä kautta hänen nimensä putkahti esille ja eteläafrikkalaiset fanit elvyttivät hänet uudelle uralle, mistä tänä päivänä on tullut suuri menestys.
Kun ruotsalainen Mailk Bendjelloulin (1977-2014) teki hänestä dokumenttielokuvan Searching for Sugar Man vuonna 2012, Rodriguesin uusi ura alkoi todenteolla kukoistaa myös hänen kotimaassaan. Tämä jäikin Bendjelloulin ainoaksi pitkäksi ohjaukseksi, sillä hän kuoli traagisesti vuosi sitten oman käden kautta. Ilmestyessään elokuva oli suoranainen sensaatio niin aiheeltaan kuin toteutukseltaan. Vuonna 2013 elokuva palkittiin BAFTA:n (The British Academy of Film and Television Arts) äänestyksessä voitolla ja Academy Award -oscarpalkinnolla. Sen jälkeen ”markkinamiehet” ilmestyivät heti ”apajalle” ja Rodriguezin nimi putkahti pinnalle suuren yleisön tietoisuuteen ja uusi ura lähti räjähtäen liikkeelle.
Tämä dokumenttifilmi esitettiin muistaakseni toistamiseen kesäkuussa viime vuonna Teemalla ohjaajan muistoa kunnioittaen. Näin elokuvan tuolloin puoli vahingossa kokonaisuudessaan ja ihmettelin, että mikä tämä juttu oikein on. Tarina oli niin mielenkiintoinen, että se jäi erityisen hyvin mieleen. Elokuva löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta https://youtu.be/iHJf4OBaKRw kuten myös virallinen esittely “Searching for Sugar Man” https://youtu.be/tDw7OqVBT-w
Rodriguez on kierrellyt nyt pari vuotta USA:ta ja myös Euroopassa. Hän esiintyi kahdesti toukokuun aikana loppuunmyydyllä Royal Albert Hall -areenalla Lontoossa. Kun sain viime syksynä ensi kerran viestin hänen tulevasta konsertistaan toukokuussa 2015, niin ajattelin, että sinnehän pitää mennä. Unohdin asian viikoksi ja kuinka kävikään, konsertti oli silloin jo loppuunmyyty. Helmikuussa tuli uusi viesti, että suuren menestyksen vuoksi on onnistuttu järjestämään toinen konsertti samassa paikassa 27.5.2015. Viestissä oli tarkka aika milloin liput tulevat myyntiin. Muistin asian muutaman tunnin myöhässä, mutta tällä kertaa onnistuin kaikesta huolimatta vielä samaan lipun tähän 6000 katsojaa vetävään pyöreään teatteriin ylhäältä viimeisestä penkkirivistä.
Konsertin ”lämmittelijänä” esiintyi irlantilais-skotlantilainen naisduo Nugent & Belle, Amy Belle ja Audrey Nugent. Nousu-uralla oleva kaksikko lauloi noin puolituntia kestäneellä konserttiosuudella folk -laulelmia. Sen jälkeen oli puoli tuntia kestänyt väliaika, mikä oli mielestäni aivan turha, sillä äänitarkkailu olisi voitu aivan hyvin tehdä valmiiksi jo etukäteen ja välittömästi vaihtaa orkesteria. Mieleeni tuli kuinka Dresdenissä vedettiin 10 orkesterin vaihdot yhdessä kokonaisuudessa ilman taukoja. Syy ei varmaankaan ollut siinä, vaan ruoka ja erityisesti juomamyynti pitää tällaisissa paikoissa saada maksimoitua.
Yleisön käyttäytymisessä olisikin paljon parantamisen varaa. Nytkään kaikki eivät tulleet ensinnäkään ajoissa paikalle. Puolipimeässä sitten haettiin omaa paikkaa sieltä täältä umpimähkään. Kovin janoista porukkaa tuntui olevan myös Englannissa kuten tuli huomattua joskus aikaisemmin USA:ssa. Toiset sähelsivät juomalasit kädessä konserttisaliin esityksen jo alettua. Se oli paikoitellen todella ärsyttävää. Istuin tosiaan viimeisellä penkkirivillä, missä yhdellä neljän hengen ryhmällä tuntui olevan erityinen kaljan tarve, sillä he ehtivät tunnin sisällä nostaa koko rivin ylös kolme kertaa kulkemalla edestakaisin baarissa välillä. Samanlaista kohellusta näytti olevan muillakin penkkiriveillä. En ymmärrä miksi tällainen sallitaan, kun kyse on konserttisalista, missä istutaan tiiviisti riveissä.
Rodriguezilla oli taustalla tyypillinen rock-trio, kitara, basso ja rummut. Aloituskappale Only Good for Conversation olikin aivan hirveää revittelyä. Etusijalla tuntuivat olevan volyymit, ne oli nostettu lähes tappiin. Ajattelin, että tätäkö tämä homma nyt sitten on, pääosassa tuntui olevan taustabändi, eikä Sixton laulua kuulunut juuri lainkaan. Mistään melodisesta soundista ei ollut tietoakaan, mutta yleisölle se tuntui kelpaavan räjähtävistä huudoista päätellen. Vastaavaa kuulee tuutin täydeltä kenen tahansa esittämänä. Ajattelin jo, ettei tällaista nyt ainakaan Lontooseen asti kannattaisi lähteä kuuntelemaan.
Lähes kaikki cover-biisit, kuten La Bamba (Ritchie Valens), jota nyt en olisi ylipäätäänkään halunnut kuulla, Somebody to Love (Jefferson Airplane), Blue Suede Shoes (Carl Perkins) ja The Thrill Is Gone (B.B. King) kulkivat taustabändin ehdoin kovalla sykkeellä ja Trion kitaristin (nimistä en valitettavasti saanut selvää) saadessa suurimman huomion hänen vedätellessä pisimmät soolo-osuudet. Elvis Presleyn Only You ja Nina Simonen Love Me or Leave Me paikkasivat hieman tilannetta ja Rodriguezin laululle jäi myös tilaa.
Onneksi homma ei sentään livennyt täysin käsistä, sillä väliin mahtui monta Sixton alkuperäistä hienoa tulkintaa kuten I Wonder, Rich Folks Hoax, Forget It ja erityisesti Crusify Your Mind, kaunis ja lyyrisen syvällinen ja surullinen tarina “olen täällä vierelläsi juuri nyt ja tiedän täsmälleen, mitä olet joutunut kokemaan”. Siinä oli sellaista dylanimaista 1960-luvun kerronnallisuutta.
Rodriguezin suurin hitti, ensimmäisen Cold Fact -albumin aloituskappale, Sugar Man kuultiin jo ennen konsertin puoliväliä noin 20 kappaleen kokonaispaketista. Se tuntui saavan paikalla olleet täysin pois tolaltaan. Yleisö nousi seisoaltaan taputtamaan hillittömästi. Kuitenkin tässäkin kappaleesta sai käsityksen, että pääosassa olisi taustatrio. Esitettyyn versioon oli lisätty uudenajan viiltäviä lisukkeita. Yleisö ei mielestäni ollut oikein ajan tasalla. Punnitseva tarkkailu ja suhtautuminen alkuperäisyyteen ei ollut kohdallaan. Toisaalta saatan olla itse ”pihalla”. Ehkä sellaiseen ei pidä kiinnittää huomiota, sillä nykyaikana myyntikikkailut ja ”tavaran” myynnin maksimointi ovat etusijalla. Onhan aikaakin kulunut yli 40 vuotta ja ajat ja vaatimukset muuttuneet.
Kappaleet olivat suurimmaksi osaksi melko lyhyitä, parista minuutista kolmeen. Valitettavasti en logistisista ongelmista johtuen voinut kuunnella konserttia aivan loppuun asti, enkä näin ollen tiedä moneenko encoreen esitys päättyi. Ainakin kolmeen oli tietojen perusteella varauduttu ja se saattoikin hyvin toteutua, kun ennakkoon seuraili yleisön reaktioita.
Royal Albert Hall, Lontoo 27.5.2015
klo 19.30 Nugent & Belle
klo 20.30 Rodriguez
