Pienestä 2000 asukkaan kaupungista Clatskaniestä, Oregonista kotoisin oleva trumpetisti Nate Wooley ei ole mikään eilisen teeren poika. Keski-ikää lähestyvä muusikko aloitti jo 13 vuotiaana ammattimaisen soittamisen saksofonisti-isänsä big bandissa. Nuoruuden hiljaisessa ja leppoisan rauhallisessa yhteisössä varttuneena trumpetisti omaksui samansuuntaisen musiikillisen ilmaisun, mitä hän on kehitellyt viimeiset 20 vuotta.
Kolmenkympin ikää lähestyessä vuonna 2001 Nate Wooley siirtyi New Yorkiin, missä hän on tällä hetkellä yksi uuden sukupolven jazzin innokkaimmista ja vilkkaimmista Brooklyn-jazzin, improvisaation ja ”noisen” suunnannäyttäjistä ja muokkaajista.
Taiteellisen kaunista minimalismi tulee ensimmäiseksi mieleen hänen soololevytyksistään, joita hän on levyttänyt vuodesta 2005 alkaen. Ensimmäinen Wrong Shape to be a Storyteller sisälsi lyhyitä tutkielmia, mistä kaikki rönsyt oli karsittu.
Sen jälkeen tuli ”lättynen” poikkeavia akustisia äänimalleja. Tässä ajanjaksossa Wooley pyrki kiinnittämään huomion yleisön läheisyyteen vilpittömän tunnelmallisella akustisen ja vahvistetun äänen yhdistelmillä.
Vuodesta 2011 eteenpäin alkoi muutoksen kausi. Silloin julkaistun 8 Syllables sisältö alkoi kääntyä härnäävän rähiseväksi, paljon käsitteellisemmäksi. Siitä eteenpäin häntä alettiin pitää trumpetistina vallankumouksellisen käänteentekevänä .
Useampaan kertaan 2010-luvulla palkitun trumpetistin uusin yhtye Nate Wooley Knknighgh Quartet herättää jo nimenä ihmetystä. Mitenkähän tämä Knknighgh oikein pitäisi lausua? Siihen on annettu ohjeeksi lausunnan suuntaan jotakuinkin sana ”knife”.
Tämä antaa jo viitteitä siitä, ettei tämä yhtye liiku enää missään tavallisilla vesillä eikä varmastikaan täysin seesteisellä linjalla.
Alkuun Nate valaisi hieman kysymystä siitä mitä he soittavat ja mikä on yhtyeen nimen takana. ”Ensiksikin haluan pyytää anteeksi, etten puhu muuta kuin englantia, mutta olenkin USA:n tuote. Tämä johtuu meidän kasvatuspolitiikastaamme ja koulutussysteemistä (tähän yleisö reagoi naurahtaen ja Nate kiitteli sen huomioimisesta).
– Aloitin soittamisen isäni kanssa 13-vuotiaana, joten olen soittanut jazzia yli 30 vuotta nyt, mikä on tietenkin hienoa. Kuitenkin tuli vaihe, jolloin soitin konserteissa ja tiesin mitä minun pitää tehdä enkä koskaan ajatellut mitä olin oikeastaan tekemässä ja miksi.”
– Aloin miettiä, että olisi mielenkiintoista tehdä kappaleita, mitkä pakottaisivat minut ajattelemaan mitä olin tekemässä sen sijaan, että tekisin sitä mitä sormet sattuvat tekemään sillä hetkellä.”
Ensimmäinen osa soitetuista kappaleista oli omistettu yhden sanan runon kirjoittaneelle Aram Saroyanille, mistä Nate kertoi seuraavasti: ”Jotkut hänen runoistaan ovat tosi kauniita. Kun lisäät jonkun henkilön nimen kuten Sheila ja ajattelet kuka on Sheila ja miksi hän ansaitsee runon, sehän on vain hänen nimensä.
– Kuuluisin hänen runoistaan lähtee liikkeelle sanasta light. Runon tekijä kirjoitti sen lighght. Englannin kielessä molemmat tarkoittavat samaa, koska gh jätetään lausumatta, joten niitä voi lisätä aina kuinka paljon tahansa eikä se merkitse mitään. Hänen runostaan maksettiin 750 dollaria, josta apurahana Aramille 500 dollaria. Osa rahoista tuli Yhdysvaltain hallitukselta Vietnamin sodan aikoihin.
– Se aiheutti melkoisen vastalauseen myrskyn. Todellisuudessa monet halusivat haastaa hänet oikeuteen ja runoilija katsoi parhaaksi luovuttaa rahat takaisin, koska hänen runonsa ei ollut sen arvoinen.” Tästä samasta ajatuksesta syntyi yhtyeen nimi Knknighgh, koska siinä on monta kn- ja gh-kirjainyhdistelmää, mitkä eivät kuulu lausuttaessa.
Yhdistetyissä projekteissa Nate Wooley ei enää arkaile, minimalististen sävelien aika on jo mennyt ohi. Räyhäävän rahisteleva ja mellastava puhallus on tullut mukaan. Se on hänen tämän päivän tuotemerkkinsä. Se on juuri näin, urheiluselostajien termiä hyödyntäen.
Tämän vuotisen Vilnius Jazzin viimeisenä esiintynyt orkesteri ei jättänyt kylmäksi ainakaan freen ja vapaan improvisaation ystäviä. ”Henkäisen ja hönkäisen ja puhallan talosi kumoon, ellette päästä minua sisään.” Eikös se iso paha susi jotain tällaista uhkunut. Ei Venäjän Draamateatteria nyt kuitenkaan kumoon saatu puhallettua, vaikka vinha tuuli viuhahtelikin kvartetin pyyhkäistessä ärhentelevään nelistykseen.
Tämän nelistyksen suunnan näyttäjä oli yhtyeen viime vuoden esikoisalbumi Minimal Poetry. Nimi viittaisi johonkin hyvin melodisen siistiin tapaan saada aikaan runollinen tunnelmallisuus. Yllättävää sinänsä, ettei sellaisesta ollut tietoakaan. Tunnelma oli radikaalin ryöstelevä.
Lokakuussa alkaneella Euroopan kiertueellaan kvartetti möyhensi kahdeksaa Knknighgh -kappaletta yhteen 13-tahdin teemaan puristettuna ja soittajat saivat mellastaa täysin rinnoin omaa hallittua viestintää siihen sekaan improvisoimalla miten kukin osaltaan sen parhaaksi näki, kuitenkin kollektiivisesti yhtenevin linjauksin. Perinteistä sooloajattelua ei oikeastaan ollut.
Naten trumpetin pitkät röhnöttelyt ja rääkäisyt vihlovat pistävästi luoden mielikuvaa hornankattilan kiehunnasta. Toisena puhaltajana yhtyeessä tällä kertaa mukana ollut skandinaavisen kokeellisen jazzin sotaratsu saksofonisti Lotte Anker röyhisteli ja riimitti tenorillaan oheen lyhyitä vastauksia. Parhaillaan Berliinin Jazz-instituutissa opiskeleva, vasta 23-vuotias kontrabasisti Felix Henkelhausen kampesi jäykistävää jäätävyyttä ympärille. Yhtyeen vakiokalustoon kuuluva slovenialainen rumpali Dre Hocevar keräsi irtopeltejä naputeltaviksi rumpujen kalvoilla ja aloitti niiden työstön nenä kiinni pelleissä.
Trumpetin ja saksofonin keskinäinen keskustelu ja neuvonpito tuntuivat menevän nahisteluksi eikä ulospääsyä näyttänyt löytyvän. Basso tasapainotteli siinä rinnalla samanaikaisesti heittäen omat arviot sekaan saaden kiihdytettyä riidan aiheita ja siitä syntynyt ristikuulustelu sai lopulta Naten nostamaan rintaa rottingille ja trumpetin ääntä korottaen kiirastulimainen kiihtynyt tilanne jatkui yhtenäisenä räväkkänä rypistelynä. Rumpujen takana Dre jatkoi peltien siirtelyä rumpujen kalvoille ja niiden taputtelu alkoi huopanuijilla.
Siitä Lotte päätti yksin irrottautua ja aloitti vaistonvaraisen puhaltelun. Rumpalin päällä ollut pitkä takki teki hänestä lännen aavikkokostajan esikuvan, kädet nousivat ja näpäytykset heilahtelivat kiivaasti rumpujen kalvoille. Juonittelu peltien ja rumpujen kalvoilla kiihtyi, napautukset yltyivät ja muovisten vispilöiden rypistelyt virvelin kalvolla rohisivat ilkeästi. Komento kiihtyi entisestään kunnes rumpujen kalvot saivat tarpeekseen. Siitä alkoi kiukuttelu kipukynnyksen sietokyvyn madalluttua riittävästi ja basisti pääsi yllättämään, kun basson takakansi alkoi vingahdella häijysti Felixin toisen käden raapiessa sen pintaa.
Homma jatkui toisessa osiossa ensimmäisen osion tapaan yhtenäisenä kappalesarjana, mikä oli saanut nimekseen Brecht -Series. Tämän osion kappaleet olivat uusia ja niistä on tulossa äänite, mikä ilmestynee ensi vuoden alussa eri kokoonpanolla (Nate Wooley/Mette Rasmussen/Felix Henkelhausen/Dre Hocevar) kuin debyyttilevy. Pohjana tässäkin ohjelmistorakenteessa oli vapaa improvisaatio, spontaani lähestymistapa ja jännitteinen soittajien välinen joustavuus uuteen tilaan ja ympäristöön sopivalla tavalla.
Soitettavasta kappaleesta Nate kertoi sen verran, että se perustuu Bertolt Brechtin tuotantoon. ”Kun asiat tai mikä tahansa tehtävä menevät siihen vaiheeseen, että muut tuntevat sanoman menevän liian pitkälle, niin ajatuksena on sen tuhoaminen. Kun joku seuraa sinua johonkin paikkaan ja kaikki, jotka kuulevat siitä menevät sinne myös tai sitten toimivat päinvastoin, eli menevät täysin vastakkaiseen paikkaan. Kysymys tässä laulussa on siis jännityksestä tai tietämättömyydestä sekä kauneudesta tehdä typeriä asioita.”
Kostajarumpalin isot symbaalit alkoivat hakata lattiaa ja pudotessaan rumpalin molemmista käsistä samanaikaisesti rämähtäen lattialle sai aikaan melkoisen herätyksen ja kiivaan aloituksen. Saadessaan ne uudestaan otteeseensa Dre alkaa hinkata niitä seisaallaan toisiaan vasten ankarasti. Nate lähti mukaan salamannopeasti puhaltamaan raastavasti trumpettiaan rumpalin jatkaessa vispiläkauppaa muovisilla vispilöillä. Siitä alkoi rumpujen kalvoilla tapahtua ja Felix heittäytyi puhutteluun mukaan kontrabasson kieliä näpläillen.
Trumpetti särisi tasaisesti peltipalan toimiessa sordiinona. Puhallus jatkui sitten kumituttisuuttimella suodatettuna ja Lotte hieroi saksofonin kelloa jousella, basson vahvistaessa äänensäröjä jousella hakaten ja karhentaen. Peltisuodatus trumpetin päässä tipahti lattialle kolisten ja Nate alkoi huutaa kurkku suorana suu auki. Äänet nousevat ja taas laskevat, basson kielet ovat kovilla, kun basisti hankaa ja hakkaa jousella pystysuunnalta kieliä ja nypläilee toisella kädellä kieliä otelaudasta ylhäältä. Ollaan Knknighgh -improvisaation kliimaksissa kohti lopetusta.
Yleisö mylvi katsomossa haluten kuulla lisää. Soittajat palasivat takaisin ja Nate huomautti: ”Kuten sanoin soitin aikoinaan isäni kanssa paljon. Lähden huomenna kohti kotia, se tarkoittaa sitä, ettei minun tarvitse soittaa huomenna, joten liekitämme teille vielä hetken pienen näytöspalan johon voimme päättää nämä festivaalit. Toivottavasti olette nauttineet esityksestämme.”
Siitä alkoi hullun villi meno, täystuhosyöttöä, instrumenttien saadessa kyytiä kaikkein karkeimmalla ja ryöstävimmällä tavalla. Trumpetti ja tällä kertaa sopraanosaksofoni alkoivat värjäytyä punaiseksi kuumasta puhalluksesta johtuen, basson kielet ärsyyntyivät ja rumpali takoi kahta symbaalia käsissään toisiaan vasten takki hulmuten ja käveli ne kädessään lavalta pois ja hetken päästä toisten vielä revitellessä soittimiaan symbaalit lensivät kolahtaen voimallisesti lavalle ja se tarkoitti ”time expired, this is the end”.
31. Vilnius Jazz 14.10.2018
19.00 Russian Drama Theatre
Nate Wooley’s Knknighgh Quartet: Nate Wooley – tp, Lotte Anker – as, Felix Henkelhausen – b, Dre Hocevar – dr
