Voiko kirkosta poistua virkeämpänä kuin sinne mennessä? Omaan kokemukseemme perustuen ajatus tuntuu epärealistiselta, jopa mahdottomalta. Jo kovat kirkon penkit tekevät tehtävänsä. New Yorkissa järjestetty svengaava jouluevankeliumi Jazz Nativity osoitti, ettei epämukavia istuimia edes huomaa, kun meno on riittävän hurjaa. Alun pakollisten joululaulujen jälkeen musiikista kehkeytyi riemastuttavaa kunnon jazzia eikä huippunopeita tempojakaan vierastettu. Parhaimmillaan joulusävelmä muuttui puolen tunnin jameiksi, johon myös yleisön joukosta ilmestyneet ylimääräiset muusikot osallistuivat.
Konsertin alussa upein lasimaalauksin koristettu kirkko hämärtyi ja korkeuksiin kohoavan tilan valtasi saksofonin kaunis ja lämmin sointi. Fonisti Ted Nashin Silent Night (Jouluyö, juhlayö) ja lasimaalausten tähtien lailla tuikkivat valot saivat lähes tipan silmään. Jazzillinen tulkinta oli hieno ja surullisen melodinen, vaikkei artisti säveltäjän valitsemia kulkuja soittanutkaan.
Raamatun joulutarinaa mukaillut ohjelma yllätti suurella muutoksella, kun lavalle astelivat kolme kuningasta Wycliffe Gordon, Ingrid Jensen ja steppaaja Max Pollack tuomaan seimessa uinuvalle Jeesus-lapselle taiteelliset lahjansa. Ei vain korkealta mutta myös matalalta kovaa töräytellyt Wycliffe herätti blues-pasuunallaan koko salin, sen takapenkin huonokuuloisenkin. Myös orkesteriseptetin trumpetisti Marcus Printup kunnostautui seikkailemalla ylärekisterissä pikkolotrumpetillaan. Erittäin sujuva altisti Jon Gordon sooloili pitkään kaikissa up-tempoissa. Joukkoon liittyi vielä yleisön joukosta saksofonisti Steve Wilson ja pasunisti Papo Vasquez eikä aikaakaan, kun riehujien joukkoon liittyi myös uusi stepin taitaja Maurice Chestnut. Viimeisiä soolovuoroja pääsi käyttämään pyörätuolilla paikalle tullut, alkuaan kuubalainen ja jo 94-vuotias congarumpali Candido. Ilo ja innostus olivat nyt käsin kosketeltavissa.
Jazz Nativity on esitetty jo 30 vuoden ajan aina eri kokoonpanoin. Tapahtuman alkusysäys oli 1980-luvun puolivälissä, jolloin St. Peters-jazzkirkon perustaja pastori John Gensel pyysi säveltäjä-tuottaja Anne Philipsiä järjestämään joulusanoman musiikin muotoon. Nimeksi tuli Jazz Nativity. Vuosien varrella monet tunnetut jazzmuusikot ovat esiintyneet näissä joulukemuissa kuten Dave Brubeck, Clark Terry, Tommy Flanagan ja Grady Tate. Kirkon sijaan muitakin tapahtumapaikkoja on käytetty, kymmenkunta vuotta sitten konsertti oli Birdland-klubilla.
Tämä valtava jazzillinen, improvisoitu ja huumoripitoinen rymäkkä osoittaa, ettei amerikkalainen jazz suinkaan ole kuollut, vaikka eräät eurooppalaiset kademielet näin väittävätkin. Jazz elää ja voi hyvin! Täydellinen tekninen taituruus antoi mukana olleille soittajille mahdollisuuden leikittelyyn, jollaista harvoin näkee ja kuulee. Jazzin pitkä perinne ja Hollywoodin kertojan lahjat yhdistyivät tässä hurjaksi keitokseksi, josta jokainen sai osansa ja vielä kaksin verroin lisää. Silloin kun kukin artisti on alansa mestari, ei voi syntyä muuta kuin mestarillinen soppa. Kun kappale Joy to the World (Riemuitse maa) lähti käyntiin, makeaa sai mahan täydeltä ja ääntä lähti niin, että oli ihme, etteivät kirkon seinät haljenneet. Trumpetistien, fonistien ja pasunistien keskinäisissä kaksintaisteluissa oli myös tarkoituksellista symboliikkaa, sillä parin muodostivat aina musta ja valkoinen muusikko, jotka soolojensa lopuksi halasivat toisiaan tasa-arvon ja ystävyyden merkiksi.
Lopuksi ilahduimme suunnattomasti, kun papin sijaan alttarille toivottamaan tavanomaiset jäähyväiset ”May God be with you” ilmestyi musta murjaani, jonka paidassa luki ”MAY THE RHYTHM BE WITH YOU!” Kun Suomessa jazziin ympätään jotain muuta musiikkia esimerkiksi klassista, klassinen perii voiton. Täällä sen perii JAZZ!