Tämän työn tuloksena festivaalilla on tähän mennessä jo ehtinyt esiintyä kahdeksan suomalaista jazzkokoonpanoa ja tulevana lauantaina on vielä vuorossa Juhani Aaltonen Quartet Barbicanin Freestage -lavalla.
Sunnuntaina oli todellinen suomalaisiltapäivä, kun Barbicanin aulalavalla esiintyi 4 eri yhtyettä, Black Motor, Rakka, Kuára ja Anna-Mari Kähärän Orkesteri. Esitysten väliajoilla oli järjestetty paneelikeskustelu, missä keskusteltiin suomalaisesta jazzista, käsiteltiin sen historiaa lyhykäisesti, nykytilaa ja miltä tulevaisuus näyttää. Paikalla oli myös suomalaisia muusikoita vastailemassa kysymyksiin.
Räväkkää muunneltua jazzia
Black Motorin puhemiehenä toimi rumpali Simo Laihonen. Trion esityksesä pursui energisen viileä free, mutta sisään oli leivottu erinomainen annos kaunista taiteellisuutta ja luomisen tuskaa kuten kappale Alla Parran Autuaan mukanaan tuoma “fiilistely” osoitti saksofonisti Sami Sippolan käsittelyssä. Aloituksena Hojaa levyltä tutuksi tullut kappale Nyrkkikyllikkivalssi vei kuuntelijat hienostuneesti valssin kautta jazzin sykkeeseen. Kolme Neittä Niemessä tuli nyt tutuksi paikalle olleelle runsaslukuiselle yleisölle ja sitä voi jokainen kuunnella trion uusimmalta Jumehniemi levyltä, mikä ilmestyi tänä syksynä. Väliin mahtui Kaksi Huilua ja viimeisenä esitetty Nikolai Rimsky-Korsakovin laulu Song Of India sai viimeistään myös yleisön mukaan ja innostumaan. Tämä kappale on trion Verneri Pohjolan kanssa tekemällä yhteistyö albumilla Rubidium, mistä löytyy myös yhtyeen basistin Ville Rauhalan tekemää sävellystyötä.
{youtube}dprTaQeXRXc{/youtube}
Alla parran Autuaan sopii hyvin Sami Sippolan ulkoiseen olemukseen
Black Motorin jälkeen lavalle nousi joukko muusikoita, jotka ovat tehneet yhteistä taivalta jo pitkän aikaa 1990-luvulta saakka erilaisissa kokoonpanoissa. Rakka on kuitenkin varsin tuore kvintetti, jossa soittavat perkussionisti ja kosketinsoittaja Kusti Vuorinen, saksofonisti Masa Orpana, trumpetisti Jykä Ahola, rumpali Janne Tuomi sekä Ville Rauhala, jonka ei tarvinnut tällä kertaa viedä kontrabassoaan pois edellisen esityksen jälkeen. 
Kusti Vuorisen, Masa Orpanan ja Ville Rauhalan sävellyksissä koostuva ohjelmisto saa aiheensa suomalaisesta kansanmusiikista, missä kohtaavat myös elementit vanhasta tanssimusiikista, johon rytmillisen mausteen takaa tanakka blues-, gospel- ja jazzpoljento. Yhtyeen soitto olikin hyvin yleisöön menevää suoraviivaista helposti käsitettävää, mutkatonta ja rytmikkään kiinnitarttuvaa. Hyvän jatsillisen ilmeen mukaan toi runsas vapaus irtautua reiluun improvisointiin.
Matkalla ehdittiin ajaa Polkupyörällä Tunisiaan, Rosinanten ohjailemana kuljeskeltiin ja mietittiin harharetkien syvällisyyttä, Walking and Thinking, ja löydettiin autuuden ilosanoma, Autuaita Ovat Autuaat. Simo Laihosen tullessa mukaan ajeltiin Amerikan malliin, ei kuitenkaan 66:lla, vaan ilmeisesti suomalaisella kantatiellä, Route 325. Lopulta esiinnyttiin taivaan lintuina kaikessa aistikkuudessa kuin, Laululintu. Se upposi innostuneeseen yleisöön huikeasti, kuin lämmin veitsi voihin.
Jazzilmeeseen tuli syvä hengellisyys
Suomalaisten esiinmarssi jatkui seuraavaksi toisenlaisessa ilmapiirissä. Venäläisistä psalmeista, virsistä ja skandinaavisesta kansanmusiikkiperinteestä ammennettu äänimaailma omine jazzsovituksineen ovat pääsääntöisesti pianisti Samuli Mikkosen ja rumpali Markku Ounaskarin kynästä lähteneitä. Kun Kuára, suomalais-norjalainen kolmikko, astui lavalle esittämään omaa osuuttaan siirryttiin hartaan seesteiseen, runouden kautta luotuun hengellisyyteen, improvisoinnin hallitessa esitystä. Vastaavalla ECM-levyllä suomalaiskaksikon lisäksi esiintyi trumpetisti Per Jørgensen, mutta jostain syystä hän ei ollutkaan nyt mukana, vaan lavalle ilmaantui toinen norjalainen puhaltaja saksofonisti Trygve Seim.
Lähes yhteen “nippuun” nivottu esitys soljui melodisen harmonisesti, hitaasti ja rauhallisesti, mutta samalla intensiivisen kiinnostavasti. Nyt esitys tuntui jotenkin pehmeämmältä ja lämminhenkisemmältä kuin aikaisemmin Perin kanssa esityksen vuosi sitten kuultuani. Olisiko se johtunut trumpetin muuttumisesta saksofoniksi, kaiken todennäköisyyden mukaan näin on. Yleisö oli hyvin mukana esityksessä, vaikka taustalta kuulunut hienoinen puheensorina hieman esitystä haittasikin. 
Seuraavaksi käännyttiin populäärimpään suuntaan
Kun Anna-Mari Kähärän Orkesteri nousi iltapäivän päätteeksi lavalle musiikin suunta kääntyi populäärimpään suuntaan. Anna-Mari sanoi avauksessaan, että he soittavat yleensä 2 tuntia yhteen putkeen, mutta nyt heille on annettu 50 minuuttia, niin tällä tavalla edetään.
Yhtyeen esitystyyli on merkillepantavan erikoista, suuresti yleisistä linjoista poikkeavaa, mikä tekee siitä myös kiinnostavan. Näin näytti nyt ainakin käyvän, sillä yhtye teki heti innostavan vaikutuksen etenkin nuoremman polven kuuntelijoihin. Esityksessä oli odottamattomia soitannollisia kuvioita, jotka saattoivat tulla esille aivan äkkiarvaamatta rehevän improvisoinnin kautta.
Tähän on varmasti suuri vaikutus yhtyeen kahdella kitaristilla Marzi Nymanilla ja Jarmo Saarella, joita voidaan varmaan hyvällä syyllä tituleerata parhaiksi suomalaisiksi kitarakameleonteiksi. Molemmilla on kyky muuttaa tyyliä nopeasti ja vaihtelevasti yhtäkkiä kuin tykin suusta lähtevä ammus. Ilmaisutyyli on vapaa ja rennon ponteva. 
Anna-Mari on monessa mukana, hän on sekä solisti että tuottajasäveltäjä. Esitystyylit kulkevat klassisesta jazziin ja teatterimusiikkiin. Runot ovat hänelle olleet aina läheisiä. Sunnuntainen esitys liikkuikin vanhan 1800-luvulta peräisin olevan englanninkielisen runouden piirissä aina tähän päivään asti laulujen osalta. Anna-Marin värikkäät sävellykset tuntuivat ottavan pohjan kuitenkin enemmän suoraan popmusiikin puolelta kuin jazzista.
Merkittävää yhtyeen esityksessä oli, että kaikki jäsenet osallistuivat myös lauluosuuksiin sekä yksin että kaikki yhdessä. Rumpali Zarkus Poussan rumpusetti oli varsin vaatimattoman näköinen, noin yleisesti käytettyjen ja nähtyjen rinnalla, mutta hänen tekniikkansa käyttää käsiään paljon ilman kapuloita bongorumpujen tavoin loi erittäin vauhdikkaan kokonaisuuden. Hän käytti myös ääntään ja lauloi mukana. Kun hänet päästettiin oikein irti sooloilemaan, niin sitä oli todella hauska seurata. Vikkeläkätinen Zarkus tahditti tosi näyttävän soolon, missä mikrofonikin sai kyytiä rumpupalikkana. Ei hassumpaa, ei hassumpaa, vaikka varsinaisesta jazzista ei kyse ollutkaan, mutta mitä sillä on väliä, kun ainakin suuri yleisö otti esityksen innolla riemuiten vastaan.
{youtube}ESJCgDwvyEE{/youtube}
