Greenwich Villagen klubien “Winter Jazz Fest” osui sekä perjantaille että lauantaille. Myös Reggie Workmanin “Sculptured Sounds” -projektin (http://sculpturedsounds.com) vuosikonsertti oli perjantaina ja Harlemin Jazzmuseon esittämä dokumenttielokuva “An evening with the Visionary Reggie Workman and Friends” osui välittömästi seuraavalle päivälle. Tapahtumalistaa voisi helposti jatkaa, mutta eipä päällekkäisistä jazztapahtumista kannata tietenkään valittaa, onhan valinnanvaraa huomattavasti enemmän kuin mihin Suomessa on totuttu.
St. Peter’s jazzkirkossa järjestetty Sculptured Sound-konsertti peri voiton lopullisessa harkinnassa, esiintyihän siellä tunnettuja poikkeavan ja progressiivisen jazzin nimiä: Jane Ira Bloom, Bobby Sanabria ja Trio 3/Lake-Workman-Cyrille. Myös maailmaa matkaavista suomalaisista muusikoista Mikko Innanen osui paikalle.
Entuudestaan monelle, itseni mukaanlukien, tuntematon Jason Kao Hwangin EDGE-kokoonpano yllätti. Täytenumerona kuultiin entisen kohukirjailija Amiri Barakan (tunnettiin nimellä Leroy Jones 1960-luvulla) lukevan pianon säestyksellä omia runojaan. Eniten aplodeja sai altisti Jackie McLeanin poismenon kunniaksi laadittu, jazzia monesta eri näkökulmasta kuvaileva teksti. Kuten täällä on tapana, suuruuksien lopettaessa esityksensä yleisö nousee seisomaan. Standing ovation kohtasi myös Amiri Barakaa, ties kuinka monennen kerran.
Jane Ira Boomin esityksiä on ollut toki tilaisuus seurata ennenkin, mutta nyt tämä modernin sopraanonsoiton mestari – joka toimii myös New Schoolin jazzosaston opettajana – toi lavalle kokoonpanon, jolle kaikki näytti olevan mahdollista. Esittelyspiikissä antamansa lupauksen mukaisesti Bloom leijaili erilaisissa avaruuksissa, mutta poikkeukselliseksi esityksen teki Mark Heliaksen bassotyöskentely yhdessä rumpali Bobby Previten kanssa. Heille ei mikään musiikkiavaruus ollut tuntematon, yhteissoitto sujui leikiten.
Jos Jane Ira Bloom oli joittenkin mielestä liian moderni ja vaikeasti ymmärrettävä, joutuivat nämä ajatukset häpeäpaaluun EDGE-kokoonpanon päästessä vauhtiin. Yhtyeen johtaja viulusti Jason Kao Hwang loihti mitä kummallisimpia riitasointumaailmoja avustajinaan Taylor Ho Bynum kornetti, Ken Filiano kontrabasso ja Andrew Drury rummut. Esitys liikkui suurimman osan aikaa sekä instrumenttien että muusikkojen suorituskyvyn äärirajoilla. Rumpali osoitti suurta kekseliäisyyttä sijoittamalla erikokoisia lehmän – ehkä myös pienempien eläinten – kelloja instrumenttiensa kalvoille. Täten normaali lyömäsoittajan äänimaailma laajeni melkoisesti. Vaikka esitys oli riitasointuisuudessaan aika ajoin piinaava, ehkä sellaiseksi tarkoitettukin, rakenne oli kuitenkin ennakolta sovittu ja nuotinnettu. Intensiteetin vaihtelu teki EDGEn osuudesta nautittavan, vaikkei tällaisesta musiikista pitäisikään. Kurinalaisuuden selitti varmaankin osaltaan Kwangin tausta klassisen musiikin ja maailmanmusiikin puolella. Poikkimusiikillisten suoritusten ansiosta the Chamber Music of America myönsi hänelle apurahan “New Jazz Works” – sarjassa vuonna 2009.
Alkuaan Puerto Ricosta kotoisin oleva ja harvoin Suomessa kuultu moninkertainen Grammy-ehdokas Bobby Sanabria on laajalti tunnettu latinojazzin Buddy Richinä. Hänellä on tapana saattaa naurunalaiseksi monet edellä esiintyneet rumpalit soittamalla salsa-beatit äärimmäisen eksaktisti mutta samalla niin monipuolisesti varioiden, että kuka tahansa yleisön joukossa huomaa eron. Berkleestä valmistunut ja mm.elokuvan Mambo Kings ääniraidalla esiintynyt Sanabria tunnetaankin tinkimättömänä ja paljon vaativana pedagokina. Hän opettaa sekä New Schoolissa että Manhattan School of Musicissa. Jo pitkään toimineessa ja useita CD- levyjä tehneessä Sanabrian Quarteto Achessa esiintyivät tällä kertaa meksikolainen pianisti Enrique Hanene, kuubalainen basisti Alex Hernandez ja saksofoneissa Peter Brainin. 
Nämä ‘avustavat’ muusikot oli valittu huolella, tekninen osaamien oli huippuluokkaa ja soitto tarkkaa. Nyt myös latinolaulajana esiintyvän Sanabrian ohjelmisto oli suunniteltu pitämään yleisö hereillä – oli materiali minkälaista tahansa. Kappaleiden välillä kerrotut seuraaviin biiseihin liittyneet tarinat mm. mulattien alkuperästä ja Fellinin ilmestymisestä hänelle unessa eivät jaksaneet naurattaa kaikkia. Parasta antia oli perinteisen jazzkompin rikkominen salsanelosilla ja ‘hand clapistä’ päätellen yleisö oli voimakkaan lationohuuman vallassa.
Alun myöhästelystä johtuen ilta venyi ennalta ilmoitetun viidestä tunnista lähes kahdeksantuntiseksi ja päätähden Reggie Workmanin päästessä trioineen lavalle olivat pitkämatkaiset jo poistuneet. Esitystä kannatti kuitenkin odottaa. Se ei tuonut mukanaan suuria yllätyksiä, mutta juuri tätä sävelmattoa monet olivat odottaneet kuulevansa. Reggien basson ja Andrew Cyrillen saumattoman työskentelyn tuloksena altisti Oliver Lakelle jäi ehkä liiankin helppo tehtävä. Hyvän kompin ansiosta mikä tahansa sävelkulku kuulosti yhtä hyvältä ja vaikuttikin siltä, että joko tämä helppous tai sitten väsymys teki tehtävänsä – hyvin toteutettua musiikkia, muttei innostavia kliimakseja. Välillä tuli mieleen, olisiko Laken pitänyt pyytää avuksi myös muut World Saxophone Quartetin jäsenet?
