Liittovaltion organisaatio National Endowment for the Arts (NEA) ja Jazz at Lincoln Center järjestävät juhlan yhdessä. Palkinnot myöntää NEA. Vaikka kunnian saavat muusikot julkistetaan jo lähes puoli vuotta etukäteen eikä nimilista ole enää uutinen, itse tapahtumalla on suuri merkitys aivan samaan tapaan kuin Oscar-gaalalla.
Nyt juhlittiin 30-vuotista taivalta, mutta epävarman taloudellisen tilanteen vuoksi NEA oli joutunut tinkimään kustannuksissa. Niinpä tilaisuus oli paljon pienimuotoisempi kuin viime vuonna. Konserttipaikkana ei ollut oopperasalin kokoinen Frederick P. Rose Hall vaan samassa kerroksessa sijaitseva Dizzy’s Club. Koska klubiin mahtuivat vain kutsuvieraat ja esiintyjät, lehdistön edustajille oli järjestetty erillinen mahdollisuus palkittavien tapaamiseen. Varsinaista juhlaa seurasimme pressihuoneen jättiruuduilta. Paikalliset diggarit joutuivat tyytymään nettilähetyksen katsomiseen kotonaan, sillä lippuja paikalle ei myyty. Palkintosummista ei sentään ollut tingitty; kukin Jazz Master sai edelleen 25 000 dollaria ja mahdollisuuden esiintyä NEA:n sponsoroimissa tilaisuuksissa eri puolella maata. Vuodesta 1982 alkaen palkinnon saajia on kertynyt peräti 128.
Tällä kertaa juhlittuja sankareita olivat Mose Allison, Lou Donaldson, Lorraine Gordon ja Eddie Palmieri.
Edellisten vuosien tapaan aluksi näytettiin videokavalkadi neljästä palkinnon saajasta. Virallisten alkupuheenvuorojen jälkeen Lincoln Center Jazzin taiteellinen johtaja Wynton Marsalis kertoi kauniin sanoin jazzin asemasta yhteiskunnassa ja Jazz Masters palkintojen merkityksestä. Sitten vuoron sai pianisti Kenny Barron, joka esitteli illan säestystrionsa jäsenet basisti Ron Carterin ja rumpali Jimmy Cobbin. Hyvät valinnat! Ryhmä aloitti Dave Brubeckin sävellyksellä “In Your Own Sweet Way“. Soitto sekä näytti että kuulosti poikkeuksellisen helpolta, paljolti Barronin ja Carterin erinomaisen instrumentin hallinnan ja tyylitajun ansiosta.
Virallisen puheen piti Joan Shigekawa, NEA:n vt. puheenjohtaja. Hänen jälkeensä päästiin varsinaiseen palkintoseremoniaan. Illan kulun kertasi lyhyesti NEA:n musiikki- ja oopperajohtaja (ooppera ei siis musiikkia?) Wayne Brown, jonka tapasimme alkuillasta. (Häntä kiinnosti tavata erityisesti ulkomaisen lehdistön edustajia.)
Promoottori George Wein esitteli ensimmäisen palkittavan pianisti, laulaja, säveltäjä Mose Allisonin. Monet (myös mies itse) ihmettelivät etukäteen tätä valintaa, mutta Wein painotti hänen merkitystään laaja-alaisena säveltäjänä, jonka musiikkia ovat muutkin kuin jazzmuusikot esittäneet ja levyttäneet vuosikymmenten varrella. Allisonin omaperäinen, bluesvaikutteinen musiikki on ollut erityisen suosittua Englannissa ja muistan itse kuulleeni häntä Lontoon Pizza Express-klubissa 1980-luvun lopulla. Tosin paikalla ollut tenoristi Scott Hamilton kuulosti paljon mielenkiintoisemmalta, seikka, joka kertoo paljon omasta musiikkimaustani. (Heikin kommentti) Vakiintuneen tavan mukaan palkittu esiintyy välittömästi kehujen jälkeen. Herra Allison säesti tytärtään, joka lauloi isänsä kappaleen. Soitto sujuikin paljon paremmin kuin iäkkään Allisonin kankeahko puhe.
A.B. Spellman pääsi ääneen seuraavaksi. Hän luetteli aluksi viime vuonna joukostamme poistuneiden muusikoiden nimet Brubeckin lisäksi mm. saksofonisti Von Freemanin, joka ehti saada tunnustuksensa viime vuonna, basisti-manageri John Levyn ja suomalaisten hyvin tunteman Ted Cursonin.
Randy Weston vaihtui pianistiksi ja esitti trion kera Brubeckin kunniaksi säveltämänsä kappaleen “High Fly”. Vaikka esitys hipoi pituutensa vuoksi kyllästymisen rajaa, Weston sai luoduksi yhdessä Carterin ja Cobbin kanssa brubeckmaista menoa, jossa muusikkojen vuoropuhelu kuulosti varsin hienostuneelta.
A.B. Spellman jatkoi jakamalla nimeään katavan Jazz Advocate-palkinnon. Sen sai Lorraine Gordon, maailmankuulun Village Vanguard-klubin omistaja. Vaikka paikkaa ei perustettu nimenomaan jazzia varten, siitä kehkeytyi vähitellen pariskunta Max ja Lorraine Gordonin huomassa jazzyleisön suosikkiklubi. Thelonius Monk oli muusikko, joka sai ensimmäisenä sekä yleisön että kollegat ryntäämään Vanguardiin. Hyvää akustiikkaa ja intiimiä klubitunnelmaa kiiteltiin ja monet jazzin historian merkittävät äänitteet on tehty siellä mm. Sonny Rollinsin läpimurtolevy vuodelta 1959. John Coltranekin teki siellä useita levytyksiä. Niinpä Spellmanin oli helppo perustella palkinnon myöntämistä Gordonin leskelle, 90-vuotiaalle Lorrainille. Tytär Deborah kävi vastaanottamassa palkinnon. Spellman kehui maailmassa olevan kaksi vahvaa ja vankkaa, oikeaa jazzbunkkeria: Jazz at Lincoln Center ja Village Vanguard!
Ikinuori Jimmy Heath ( 86-vuotias) ilmestyi solistiksi ja kertoi puhaltavansa kappaleen, jonka nimeä ei tarvitse mainita. Monen nuoremman fonistin kateelliseksi saanut sävelkudos kietoutui kappaleen “Sweet Lorraine” ympärille. Jatkoa hyvälle menolle tarjosi 84-vuotias Sheila Jordan, jonka sävellyksen “Sheila’s Blues” valloittava sanoitus näytti syntyvän laulun edetessä…. “still chasing Charlie Parker”…
McCoy Tyner esitteli seuraavan palkittavan Eddie Palmierin. Vaikka homma kesti vain kymmenen sekunttia, kaikki tiesivät kenestä oli kyse. Palmieri puolestaan käytti paljon enemmän aikaa esikuvansa Tynerin kehumiseen. Kuten eräät muutkin soittajat Palmieri osoittautui hyväksi sanailijaksi. Tarinoita riitti uran alkuajoilta, jolloin hänen latinobändinsä eli pennosilla; viikkopalkka isossa Palladium-salissa oli vain 72 dollaria ja settejä kuitenkin soitettiin kokonaista 16 kappaletta. Orkesteri toimi suuren innostuksen vallassa, vaikka sai kiitoksena usein vain lämmintä kättä.
Palmieri soitti pianolla sävellyksensä, jossa oli monia melodisia yllätyksiä ja rytmiikkaa muutamien ikävystyttävien rubato-osuuksien välissä. Hän tehosti sanomaansa inisevällä ääntelyllään. Harmi, ettei bigbändiä ollut mukana touhussa, silloin olisimme varmasti kuulleet räiskyvää menoa.
Myös Jimmy Cobb osoittautui hyväksi tarinaniskijäksi. Hän esitteli päivän viimeisen sankarin Lou Donaldsonin. Silti Cobb kalpeni Donaldsonin päästyä ääneen. Tämä pieni ja pyöreä mies kertoi nimittäin korkealla diskanttisella äänellään poskettoman meheviä juttuja uransa varrelta mm. ihmetellen, miksei hän saanut Jazz Masters-palkintoa jo 1960-luvulla! Miksi piti odottaa 86- vuotiaaksi? Hän raotti verhoa pitkään ikäänsä paljastaen salaisuuden. Sen perustana on kolme seikkaa: Cialis, Levitra ja Viagra. Erikseen nautittuina ne eivät kuulemma vaikuttaneet mitään, mutta yhdessä otettuina johtivat parin viikon jatkuvalla käytöllä sairaalareissuun! Tämä juttu sai koko salin räjähtämään nauruun.
Donaldson soitti Jazz Masters Trion kera sävellyksensä “Blues Walk”. Hänen mukaansa kyseinen raita oli ollut Afganistanissa listan kärjessä jo v.1959! (Clifford Brown on tehnyt samannimisen, ehkä tunnetumman sävellyksen.) Hyvin toteutettua musiikkia, mutta jotain jäi uupumaan. Donaldsonin monilta levyiltä tuttu groovaava Jimmy Smithin urkutrio olisi sopinut taustaksi paremmin.
Juhlallisuudet päättyivät Paquito D’Riveran ja Dave Liebmanin solistiosuuksiin kappaleessa “All Blues”, jossa vauhti oli jo kerrassaan mainio. Kenny Barronkin riemastui panemaan parastaan.
Pressille etukäteen järjestetty kuvaus- ja haastattelutilaisuus oli hyvä idea. Paikalla oli useita Jazz Masters-palkinnon aiemmin saaneita; ryhmäkuvaan heitä saatiin lähes kolmekymmentä.
Jimmy Heath lähetti terveisiä Heikki Sarmannolle ja muisteli UMO:n keikkaansa Esko Linnavallin aikana. Myös Sheila Jordanin kanssa vietimme pitkän keskustelutuokion. (Ihastuin hänen raisuun scat-lauluunsa New Yorkissa jo 60-luvulla. Eilan kommentti) Randy Weston ajattelee aina Suomea lämmöllä. Juttelimme myös George Weinin ja Branford Marsalisin kanssa konserttien järjestämisestä, jolloin kerroimme Pomodor-jazzklubin perustamisesta Helsinkiin. Wein kysyi heti, miten siinä kävi, johon vastasimme: “Kuten valitettavasti usein tapahtuu – köpelösti. Rahat loppuivat ja ravintola lopetti jazztoiminnan muutaman vuoden kuluttua.” George Weinille niin ei ole käynyt, promoottorin työ on ollut varsin hedelmällistä, tosin hän ei ole koskaan kokeillut jazzin esittämistä Suomessa eikä missään muussakaan pienessä maassa.
Kotimainen jazzimme ansaitsisi ehdottomasti enemmän tukea. Muusikkomme ovat kansanvälisesti tarkastellen erittäin taitavia. Tuki pitäisi nostaa samalle tasolle klassillisen musiikin kanssa. Yhdysvalloissa valtiovalta on tunnustanut jazzin yhdenvertaiseksi taidemuodoksi muiden taidemuotojen ohella. Ideologia, joka jazziin liitetään: demokratia ja tasa-arvo, sallivuus, yhdessä toimiminen ja rasismin vastaisuus, on hyvä ohjenuora myös yhteiskunnallisessa toiminnassa. Jazz on kaikenlaisen nurkkakuntaisuuden vastakohta ja vapauden symboli.
Previously-inducted NEA Jazz Masters join the 2013 class of Jazz Masters for a pre-concert photo shoot.
Eturivi vas. George Avakian, Candido Camero, Chico Hamilton, Annie Ross, Joe Wilder, Mose Allison, Lou Donaldson, Roy Haynes, George Wein, David Baker.
Keskirivi vas. NEA Acting Chair Joan Shigekawa, Jimmy Owens, Lee Konitz, Jimmy Heath, Dave Liebman, Eddie Palmieri, Muhal Richard Abrams, Ahmad Jamal, Sheila Jordan, Jimmy Cobb.
Takarivi vas. Wynton Marsalis, Branford Marsalis, Ron Carter, Kenny Barron, Randy Weston, Paquito D’Rivera, Dan Morgenstern, NEA Director of Music & Opera Wayne Brown.
Tilaisuuden videotaltiointi on nähtävissä osoitteessa
