Näin kävi tänäkin vuonna, vaikka lippuja oli yläparvelle vielä saatavissa muutama kymmenen paikkaa noin kaksi viikkoa ennen konserttia. Koska en ollut häntä livenä aikaisemmin kuullut, niin päätin tällä kertaa käydä kuuntelemassa hänen johtamaa ryhmää.
Garbarek on levyttänyt 1970-luvun alusta alkaen ECM:lle ja siitä alkaen levyjä on ilmestynyt lähes vuosittain, ei pelkästään hänen omissa nimissään, vaan hän on ollut mukana myös muiden ECM-artistien julkaisuilla. Hänestä on syntynyt mielikuva eräänlaisena ECM-tulkkina ja ECM:n “kotisoittajana”. Omassa mielessäni tämä tarkoittaa kliinisen puhdasta taiteellisuutta ja harrasta vuorovaikutusta, eräänlaista syvällistä maanläheistä kuvailua. Siksi en ole ollut oikein innostunut hänen soitoistaan levyillä.
Lähempi tarkastelu hänen musiikkiinsa olisi hyvinkin ollut paikallaan jo aikaisemmin, sillä Jan Garbarek Group yhdessä intialaisen perkussionistin Trilok Gurtun kanssa levitti konserttitilanteessa ympärilleen taitavan luovan ja kaikin puolin rehevän äänimaailman. Sen voimalla syntyi tutkimusmatka, jossa kuulija oli mukana suurella mielenkiinnolla. Itse olin hieman yllättynyt soiton tehosta ja monipuolisuudesta.
Konsertti koostui yhdestä noin tunnin ja kolmen vartin setistä, missä ei käytännössä ollut minkäänlaista taukoa. Soittajat eivät sanoneet sanaakaan, vaan keskittyivät pelkästään soittamiseen. Minkäänlaisia kappaleiden esittelyjä tai muuta vastaavaa valaistusta ohjelman sisältöön ei julkituotu, eikä niitä käytännössä tarvittukaan. Varmatoiminen ja loogisesti etenevä esitys toimi kuin vanhanajan junanvaunun vessa, luukku auki ja “ylimääräiset tavarat” radanvarteen. Hengähdystauon soittajille loivat näyttävät soolot, jolloin jokainen vuorollaan soitti huomattavan pitkän sooloputken. Muut siirtyivät taustalle, pois näkyvistä, syvälliseen mietintään ja uusia kujeita punomaan.
Bassisti Yuri Daniel tulkitsi oman osuutensa tukevasti ja hyvällä jytinällä. Trilok Gurtu on monipuoliset taitonsa todistanut ennenkin. Omat erikoiskuviot, kuten veden juoksuttaminen saavissa ja siihen tahtien lyönnit samanaikaisesti ja äänen käyttö, ovat tämän elävän ja vilkkaasti reagoivan rumputaiteilijan ja perkussionistin tavaramerkkejä. Omasta mielestäni Rainer Brüninghaus, pianon takana, oli myös mies paikallaan. Hänen vankkumattoman tanakka soolonsa yltyi välillä raivoaviin irtiottoihin teknisesti moitteettomasti, tai oliko näin. Muualla kävin keskustelua entisen saksofonistin, nykyisen eläkkeellä olevan yliopiston opettajan kanssa myös Jan Garbarekin konsertista. Hän oli sitä mieltä, että Garbarek Group olisi vieläkin parempi, jos hän vaihtaisi Brüninghausin johonkin nuorempaan ja verevämpään uusia moderneja tuulia omaavaan pianistiin. Näin se menee. Hänellä oli taustalla musiikin teorian argumentit, mutta itselläni vain taustatukena se mitä ympäröivästä tunnelmasta voi luoda mielikuvaa onnistumisesta.
Garbarek itse puhalsi jäätävän viileästi, mutta samalla pehmeän melodisesti, todella taitavasti ja joustavan ilmavasti. Ilmaisu oli mielikuvituksellista ja maittavan kuvauksellista työtä, jota kuunteli korva höröllään nautiskellen. Hänen esittämälleen tyylille on annettu nimitys vuonojazz. No niin, mitä se sitten on, taas yksi uusi tyyli yhden genren sisällä, vai miten se menee. Eipä näitä kannata alkaa niin hirveän syvällisesti miettiä ja analysoida. Jos taivaallisen vieno, henkinen ja aineeton, jossain määrin rauhoittava tunturipurojen solina ja siihen yhtenäisesti liittyvä lokkien kirkuminen kalasataman äärellä, vuonon suulla ja taustalla jylhästi nousevien lumihuippuisten vuorten aiheuttama kohina on vuonojazzia, niin kaikin mokomin. Hänen säveltämässään musiikissa ja improvisoidusti esitetyissä osuuksissa kuultaa rauhan mieliala, mikä tarttuu suoraan sydämeen. Konsertti riipaisi ainakin omalla kohdallani syvältä ja esitys oli erittäin mieleenpainuva. Sen kuvan sain myös salintäyteisen yleisön reaktioista.
{youtube}ia_82qFx1xA{/youtube}
