Hämeenlinnan kaupunginteatterin “Tahtien Sota”on Heikki Syrjänja Riku Suokkaankirjoittama ja ohjaama musiikkikomedia. Tekijäkaksikko on tehnyt teatterihistoriaa kirjoittamalla Suomen katsotuimman musikaalin Vuonna 85Tampereen Työväen Teatteriin. Tahtisotaan musiikin on sovittanut ja osaksi myös säveltänyt kitaristi ja teatterin kapellimestari Antti Paranko.
George LucasinStar Wars-elokuvasarjasta nimensä napannut musiikkiteatteriesitys kuvailee muutamien hahmojen seikkailuja ”kauan sitten, kaukaisessa galaksissa.” Seinäjoki ja Suomi-Finland käyvät sankarimytologian tarkoituksiin aivan erinomaisesti. Onhan pohjalaiskaupunki jo ehättänyt oikeasti julistautua galaksien pääkaupungiksi.
Absurdissa stoorissa eletään vuotta 1995, ja tango & iskelmä on kumonnut soulin ja rockin, palauttaen 60-lukuisen pysähtyneisyyden. Jazzin asemaa voisi luonnehtia eriytymättömäksi. Seinäjoen Tangomafia dominoi musiikkimaailmaa ja kansan musiikkimakua. Ulkomaiset elementit on kielletty. Rockin ja popin hallussapito, esittäminen tai kuunteleminen on rangaistavaa. Underground -kapinaliike on kirjava joukko toisinajattelijoita; pelätty tangopoliisi SeiPo, on sille alinomaisena vaarana.
Seinäjoen tangomarkkinat – tuulipukukansan ikioma get together party, arkipäiväisyyden triviaali kliimaksi ”kuninkaallisineen” – on tekijöiden ehtymättömän pilanteon kohteena. Tangomarkkinoiden voittajista on noussut useita viihdemaailman menestyssolisteja – joidenkin urahan on suorastaan kristalloitunut. Tahtien sota ilmentää tietenkin farssia, mutta kuten useimmat ilveilynäytelmät, myös tosielämää.
Ja todellisuus oli takavuosina usein tätäkin tarua ihmeellisempää. Ilmaisesta striimauksesta nauttivan nykynuorison on mahdotonta edes kuvitella sitä rytmimusiikin kontrollia ja monopolia, jossa ansioituivat Yleisradio, Finnlevy, Musiikki-Fazer ja eri etupiirit, kuten Tangomarkkinat.
Rytmimuusikon uran aloittaminen noissa ankeissa oloissa Pohjanmaalla ansaitsisi jälkikäteen Pro Finlandia-mitalin. Ajanjakson kokeneelle sen muisteleminen on mahdollista ainoastaan ironisesti, kuten tämän roisin ilottelun toilauksille nauraessa.
Kummallisuuksia ja ihastuksia
Farssin terävin kärki on tango- ja iskelmämaailman kummallisuuksissa, jotka vieläpä show bisneksen omituisissa kiemuroissakin Suomen osalta tietysti ovat aivan omaa luokkaansa. Osansa saavat silti myös heavy-solistien originellit maneerit ja toisinaan käsityskyvyn ylittävät kaavamaisuudet, kuten Bruce Dickinsonin(Iron Maiden) munasuojukset tai Ronnie James Dionin(Black Sabbath) tragikoomiset lavakliseet.
Salaivasta ei enää ole kyse, kun Värttinää pistetään raskaasti alta lipan. Tai mitä on ajateltava TV:n joutavaa musaviihdettä parodioivasta kisasta: laulubattle asettaa Kissin Heaven´s on Firevastakkain burleskin Tarja Ylitalo-imitaation kanssa.Ei tämä tyttö lempeä anele-versio melkeinpä peittoaa originaalin.
Hulvattomassa ja surutta suurentelevassa tarinassa seurataan nuoren Petrin (erinomainen Mikko Töyssy) matkaa rapistuneen tanssilavan apumiehestä kapinaliikkeen airueksi. Tuekseen kiirastuleen hän saa heavy-konkari Crazy-Topin (viihdyttävä Sami Hintsanen). Kaverien soolot ja duetot ovat esityksen huippua. Dickinson kertoo muistelmissaan, että jatkuva moshaus nyrjäytti hänen niskansa, mutta Hintsanen ottaa rauhallisemmin.
Musiikkina on käytetty koti- ja ulkomaisia iskelmiä, tangoa ja pop-klassikoita, nyt Parangon kekseliäin sovituksin. Skaala on laaja, voisi jopa sanoa sekaannuttavissa määrin. Jari Sillanpään(Satulinna), Taikapeilin (Jos sulla on toinen), Värttinän, Whitesnaken ja Phil Collinsin(In The Air Tonight) väliin mahtuu niin paljon sointiavaruutta, että kuulija on jo vaarassa eksyä sinne.
Pieni mutta terhakas bändi kuitenkin soittaa kaiken tahdikkaasti ja myös lauluosuudet hoidetaan korrektisti. Vauhdikkaat tanssiosuudet ovat verrattomia, ääni- ja valosuunnittelu antavat tukea musiikille. Jazziin esityksessä kohdistuva ironia ei kenties ole aivan looginen tarinan juonen kanssa. Ehkä jazzhahmoihin kytketty, karikatyyrinen stadiviha päti vielä 60-luvulla, muttei enää 90-luvulla.
Kiertokulku jatkuu
Tietenkin voi sanoa, että jazz oli Ylessä pitkään rockia paremmassa asemassa tangon ja iskelmän oikealla valtakaudella. Radion kesätoimittajaksi vuonna 1965 tullut Matti Konttinenajoi alusta asti jazzasiaa. Säännölliset jazzohjelmat alkoivat ja jazzbändien konsertti- ja studionauhoitukset vakiintuivat osaksi Ylen omaa musiikkituotantoa.
Vanha iskelmä toisaalta myös työllisti sovittajina ja muusikoina monia jazzalan osaajia (Pentti Lasanen,Jani Uhlenius,Markku Johansson, vain muutamia mainiten).Rock ei yltänyt samaan, mutta erkaantui jazzista omille teilleen – ja jazz taas syntyi iskelmien ja musikaalien pohjalta. Sirkulaatio jatkuu; musiikkia ei pysty pysäyttämään. Ehkä joku kirjoittaa vielä tahdittomuuden sodan, eli miten 70-luvun pysähtyneisyys synnytti punkrockin.
Tahtien sodassa rytmimusiikin hengästyttävässä kimarassa balanssia on vaikea saada kohtuulliseksi. Esimerkiksi Brian Setzerinrockabilly-hitti Runaway Boyssaisi soida pidempäänkin, kun taas Whitesnaken Here I go againpaisuu jo lähes yli äyräittensä. Osa rock-klassikoista olisi ilmeisesti vaatinut hieman aggressiivisempaa attackia ja enemmän volyymin käyttöä.
Mutta soul lopulta voittaa ja kaikki paha armahdetaan ja unhottuu. Wilson PickettinLand of 1000 danceson loppukliimaksina jo suorastaan nerokas. On tuhat tapaa tanssia, ja olkoon luntustava kävelytangokin yksi niistä.
Nyt on nähtävästi jäätävä odottamaan Tahtien sota, Episodi II:sta – Tangoimperiumin vastaisku.
Tahtien sota Hämeenlinnan teatterissa
Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Syrjä ja Riku Suokas
Rooleissa mm. Sami Hintsanen, Mikko Töyssy, Katariina Kuisma-Syrjä, Sinikka Salminen, Maiju-Riina Huttunen, Aleksi Aromaa, Birgitta Putkonen, Johanna Reilin
Bändi: Antti Paranko, Aleksi Aromaa, Kalle Penttilä, Lauri Malin.
Kapellimestari Antti Paranko
Koreografi Markku Nenonen
