Jazzstandardit ovat paitsi merkittävä osa jazzmusiikin yhteistä perimää niin myös oiva tapa konkreettisesti hahmottaa eri aikakausien ja jazzmuusikoiden tyylejä. Tässä uudessa juttusarjassa esitellään tunnettuja jazzstandardeja, niiden historiaa ja eri tulkintoja. Lisää tulkintoja löytyy artikkelisarjan edetessä päivittyvältä Spotify-soittolistalta.
Nopeatempoisesta Donna Leestä on vuosien varrella muodostunut yksi kuuluisimmista legendaarisen saksofonisti Charlie Parkerin tunnetuksi tekemistä kappaleista. Sen ensimmäinen levytys tehtiin toukokuussa 1947, Parkerin lisäksi bändissä trumpetissa nuori Miles Davis, pianossa Bud Powell, bassossa Tommy Potter ja rummuissa Max Roach. Sävellys oli alunperin laitettu Parkerin nimiin, mutta myöhemmin Miles on ottanut sävellyksestä kunnian, vaan onpa melodian todellisista alkujuurista vielä muitakin teorioita.
Puhutaan ensin kuitenkin kappaleen sointukulusta – bebop-aikakaudella oli varsin yleistä, että uusia melodioita kirjoitettiin vanhojen, soittajille ja yleisöille tuttujen vanhempien standardien sointuihin – näin myös Donna Leen tapauksessa jossa sointukulun juuret juontavat vuoteen 1917 ja Indiana -kappaleeseen. Indianan levytti toukokuussa 1917 Original Dixieland Jass Band joka tuolloin palasi studioon kaikkien aikojen ensimmäisenä julkaistuna jazz-levytyksenä pidetyn Livery Stable Blues/Dixie Jass Band One-Step menestyksen innoittamana. Myöhemmin Indianaa teki tunnetuksi erityisesti Louis Armstrong joka avasi tällä biisillä vuosikaudet kaikki konserttinsa. Varsinaista jazzin kivijalkaa ollaan siis nyt tutkimassa.
Niin, palataan vielä hetkeksi teorioihin siitä mistä Donna Leen melodia sai alkunsa. Monet ovat pitäneet melodian innoittajana trumpetisti Fats Navarron tammikuussa ’47 äänittämää sooloa samaten Indianan sointujen päälle sävelletyllä kappaleella Ice Freezes Red – tsekkaa alla olevasta videosta Navarron soolon aloituslicki kohdasta 1:33, varsin lähellä ollaan ja aika samanlaista henkeä on myös Bud Powellin saman kuun levytyksellä Indianasta ja hieman vieläkin varhaisemmaksi alkulähteeksi on mainittu Aaron Sachsin levyttämä Tiny’s Con kesältä ’46 – tästä valitettavasti ei näytä Internetistä löytyvän esimerkkiä. Oli miten oli – Donna Leessä vahvasti elämään jäi 40-luvun lopun bebopin henki.
Donna Leen myöhemmistä tulkinnoista ehkä kuuluisin on sähköbasisti Jaco Pastoriuksen pelkkien conga-rumpujen säestyksellä revitelty sooloversio joka ilmestyessään 70-luvun puolessa välissä demonstroi oivasti sähköbasson mahdollisuuksia virtuoottisena soolosoittimena.
Yksi Jacon version ylenkatsotuista hienouksista on, että vaikka soolo-osuus tuntuu välillä huitelevan aivan omissa sfääreissään niin alkuperäisten sointujen lisääminen Jacon sooloon paljastaa varsin herkullisia juttuja kuten alta voi todeta.
Yleensä kuitenkin Donna Lee on pikemminkin perinteisen, vauhdikkaan bebop-tykittelyn juhlaa kuin uusien ideoiden tai tyylien esittelyä. Tässä muutama hieno tykittely teemasta 70-luvulta Joe Passin ja Niels-Henning Ørsted Pedersenin vauhdikkaana duettona 70-luvun lopulta ja Wynton Marsaliksen perinnetietoisena ilotulituksena vuodelta tämän vuosituhannen alusta.
Suomessa Donna Leen tulkitsijana on erityisesti kunnostautunut Iiro Rantala – Trio Töykeiden riveissä Iiro levytti biisin kahdesti Jazzlantis ja High Standards levyillä ja sittemmin vielä sooloversiona Lost Heroes -levyllä muutamia vuosia sitten.
Kuusi valikoitua tulkintaa Donna Leestä löytyy tämän juttusarjan viralliselta Spotify-listalta.
