Räjähtävän innostunut esitys
Metropolian pop/jazzmusiikin koulutusohjelma tarjosi huiman konsertin Arabia-salissa aivan Vapun alla. Vahinko, sillä salissa oli vain kourallinen väkeä. Suomalaiset valmistautuivat Vapun viettoon lepäämällä kotona. Nyt olisi saanut mahan täydeltä vappuenergiaa musiikin muodossa.
Nykyisin Tanskassa asuva Brooklynin juutalainen fonisti Marc Bernstein oli saapunut Metropoliaan treenaamaan nuoria. Tulos oli eräs mainioimmista kuulemistamme opinnäytteistä. Konsertin aluksi opettaja selvitti Ukrainasta lähtöisin olevaa sukutaustaansa, se nimittäin oli antanut sysäyksen soitettavaan musiikkiin The Music of Kibrick, joka muuten on k.o. suvun nimi. Kaikki sävellykset olivat Bernsteinin käsialaa ja niihin hän oli saanut vaikutteita funk-, free- ja rockmusiikista yhdistettynä vahvaan juutalaiseen musiikkitraditioon. Soitto oli silti ehtaa jazzantia, joka sisälsi oivallista rytmistä dynamiikkaa ja omaperäistä äänimaisemaa.
Bernstein itse puhalsi alttoa ja sopraanoa, niitä jopa välillä yhtä aikaa kuten Roland Kirk aikoinaan. Välillä hän vaihtoi bassoklarinettiin. Soolot olivat kekseliäitä, energisiä ja melodisia. Hänestä on sanottu, että täydellisen soittimensa teknisen hallinnan ohella musiikin suora yhteys sydämeen erottaa hänet monista muista muusikoista. Ylivoimaisuudestaan huolimatta hän antoi opiskelijoille reilusti tilaa ja pyrki mieluummin kannustamaan heitä kuin soittamaan heidät ulos.
Ryhmään oli saatu mukaan ilmeisesti aivan viime tingassa toinen energiapakkaus, nyt tenoria soittanut altisti William Suvanne. Hän piiskasi osaltaan vahvaa drivea menoon. Joona Hasan soitti kitaraa, Janne Vihavainen pasuunaa, Mikael Myrskog pianoa, Jukka Haavisto bassoa ja Eeti Nieminen rumpuja.
Kappaleet olivat tarpeeksi helppoja, joten opiskelijat eivät joutuneet pinnistelemään osaamisensa äärirajoilla kuten usein käy. Nyt he saattoivat ylittää ja yllättää itsensä varmalla otteella. Bernstein innosti rumpalia kääntymällä tämän eteen ja pomppimalla rytmin tahdissa. Poika unohti ujoutensa ja sai aikaan mahtavia sooloja. Yleensä vähäinen yleisö lannistaa esittäjän. Nyt kävi toisin! Rautaisella ammattitaidolla kouluttaja piti riemun yllä, joten nuoret muusikot kokivat varmasti onnistumisen elämyksen aivan kuten me yleisökin. Kysymys kuuluukin: tarvitaanko aina joku ulkomainen huippumuusikko innostamaan oppilaita parhaisiin suorituksiin?
Outi Tarkiainen ja Sibis Big Band
Sibiksen jazzosastolla sävellystä opiskelevalla Tarkiaisella (s.1985) on jo pitkä meriittilista takanaan kansainvälisillä areenoilla. Hänen sävellyksissään tai sovituksissaan ovat esiintyneet solisteina monet tunnetut muusikot kuten Conzalo Rubalcaba, Randy Brecker ja Dave Liebman.
Kamarimusiikkisalissa Pohjoisella Rautatienkadulla Tarkiaisen johdolla esiintyi 17-jäseninen Sibis Big Band, joka koostuu pääosin akatemian nuorista mutta myös osittain Metropolian opiskelijoista. Se soitti Tarkiaisen melodisia ja monipuolisia, joskin enemmän mollisävyisiä kappaleita tarkkoine sovituksineen, jotka eivät antaneet paljoa tilaa improvisoiduille sooloille olkoonkin, että solisteina toimivat vanhat tekijät Jouni Järvelä ja bandin varsinainen kapellimestari Antti Rissanen.
Musiikki kuulosti hieman innottomalta ja lattealta. Tarkiaiselle on silti annettava täysi tunnustus hyvästä työstä ja erityisesti hennon naisen pyöriminen kapellimestarina on niin harvinaista herkkua, että sille nostamme hattua milloin vain. Mieleemme tulee lähinnä Maria Schneider orkestereineen. Sibikselle plussaa erinomaisen ohjelmalehtisen jakamisesta.
Yleensä laitoksen konsertit ovat viimeisteltyjä ja harkittuja. Niissä tekniset taidot tulevat hyvin esiin. Välillä kuitenkin vaikuttaa siltä, että maineikkaan koulun ankara henki leijuu kaiken yllä luoden jäykähkön ilmapiirin. Se tulvii jopa katsomon puolelle, jossa ihmiset istuvat hiljaa kuin kirkossa. Sali on pieni ja intiimi, mikä saattaa vaikuttaa asiaan. Haluaisimme nähdä ja kuulla enemmän rentoa menoa ja irtiottoja.
New York
Esiintymispaikalla siis voi olla hyvinkin suuri vaikutus. Koululuokka tai koulun kylmähkö sali ei ole paras paikka innostuneeseen suoritukseen. Se on jazzklubi. New Yorkin New School University on tajunnut asian ja siirtänyt osan ohjelmistaan Fat Cat-nimiseen klubiin Greenwich Villagessa. Hyvä tunnelma syntyy hämärässä klubissa, kun opettajan valvova silmä ei kahlitse soittajaa liikaa. Fat Catin huoletonta tunnelmaa lisää biljardin peluu. Se tuntuu aika kauhealta yhdistelmältä, mutta vapauttaa oloa luontevasti.
Steve Lugerner Septet
Kävimme talvella Lihavassa Kissassa kuuntelemassa Steve Lugernerin Septettiä. Lugerner valmistui hiljattain New Schoolista ja soittaa sopraanoa, alttoa ja klarinetteja. Konsertin sävellykset olivat myös hänen kynästään. Ohjelma oli yhtenäinen ja tyylikäs, kappaleet aika hyviä nuoren opiskelijan aikaansaannoksiksi ja bändin taidot riittäviä. Jazzin ystävä saattoi nauttia konsertista melkoisesti. Paketti oli valmis ammatilliseen toimintaan klubiareenoilla. Muuten panimme myös merkille, että pelaajatkin näyttivät kuuntelevan musiikkia.
Reggie Workmanin Coltrane Group ja Charles Tolliverin Art Blakey Group
Hienosti pärjäsivät myös New Schoolin Reggie Workmanin ja Charles Tolliverin luotsaamat ryhmät tällä kertaa koulun omassa konserttisalissa. Edellinen soitti John Coltranen musiikkia ja jälkimmäinen nojautui Art Blakeyn Jazz Messenger-materiaaliin. Jälkimmäisen kahden rumpalin kokoonpano sai “Caravanin” kulkemaankin melkoista vauhtia. Eräät opiskelijat osoittautuivat varsin valmiiksi muusikoiksi joukossa mm. naisfonisti Chelsea Baratz ja israelilainen pasunisti Yonatan Voltzok. Seuraamme mielenkiinnolla jokavuotisilla New Yorkin matkoillamme tällaisten nuorten uraa. Tänä vuonna kuulemme heitä ilmaiseksi, mutta ensi vuonna saamme pulittaa heidän esiintymisistään varsinaisissa turistiklubeissa sievoisen summan.
Middle School Jazz Academy
Oppilakonsertti voi olla myös hurmaava. Vaikka taidot eivät ole vielä kovin hyvät, ilmapiiri voi olla lämmin kuten Middle School Jazz Academyn tilaisuus Lincoln Centerissä, jazzin pyhätössä ja Wynton Marsaliksen kotipesässä, joka kulkee nimellä the House of Jazz at Lincoln Center. Talossa toimii useita eri-ikäisille lapsille ja nuorille sekä myös aikuisille suunnattuja kursseja.
Kuulimme 9-11 ikäisten esityksiä. Soittajiksi pääsee onnistuneen koesoiton lisäksi seuraavilla kriteereillä: soittanut instrumenttia vähintään vuoden, käy koululuokkaa 6-8, asuu New Yorkissa ja on kiinnostunut nimenomaan jazzista. Etusija annetaan varattomien perheiden lapsille, joten suurin osa tulee mustien slummeista. Opettajina toimivat Marsalis ja kumppanit ja opetus, joka kestää vuoden, on maksutonta. Tänä aikana jokainen saa yhden opetustunnin viikossa, jonka lisäksi harjoitellaan yhtyesoittoa. Toiminta on kuin johdanto jatko-opiskeluille, joihin lahjakkaimpia kannustetaan tämän vuoden jälkeen. Tavallaan etsitään jyviä akanoista jo varhaisessa vaiheessa.
Academyn konsertti ei nytkään tuottanut pettymystä (kuulimme sitä myös viime vuonna). Kiitos kuuluu kapellimestari Eli Yaminille, joka omaa maanläheisen ja kannustavan tyylin käsitellä ujojakin soittajia. Joskus koulukonserteissa tuntuu olevan korkea aita lasten ja yleisön välillä. Lapset arastelevat ja ovat jäykkiä sekä ja estyneitä. Ei Yaminin keikoilla.
Yhtyesoitossa esiin nousee erityisesti rytmiryhmä. Sen työskentelyyn panostaminen näkyy ja kuuluu svengaavana musiikkina. Ajatuksena on se, että solistien harjoittelulle on tarjottava oikeat puiteet jo alusta alkaen. Kun rytmi on kunnossa, on soolonsoittokin helpompaa. Heti kättelyssä opitaan oikeat työtavat soolojen rakentelussa. 11-vuotias rumpali Jonathan David Soto sai vastuulleen Gene Ammonsin piisin Twistin’ The Jug shuffle-komppeineen ja selvisi siitä niin hyvin, että yleisökin tuli mukaan hand clapilla. ( ‘Minulle tuli mieleen tilaisuus vuosien takaa soittaa nyt edesmenneen Matti Oilingin kanssa, hän kun oli ensimmäinen tapaamani rumpali, joka sai shufflen svengaamaan’, Heikin kommentti.)
Piinaavin oppilaskonsertti – konsertti, jota emme halua kuulla uudelleen
Varoittavan esimerkin lähes kidutukselta tuntuvasta tilaisuudesta koimme kuulussa Juilliardin kuulussa opinahjossa. Kyseessä oli Bachelor-tasoon tähtäävä osakonsertti. Nuoren kitaristin virhe oli, ei ehkä niinkään soittotaito, vaan puhe, tyhjän p..n jauhaminen. Ilmeisesti kaveri koki taitonsa puutteelliseksi ja yritti täyttää ajan puhumalla. Jos verboilu olisi sisältänyt kuolemattomia viisauksia tai puhuja olisi ollut hauska, häntä olisi saattanut kuunnella mutta kun ei. Suu suolsi silkkaa roskaa ja vielä lähes puolet soittoajasta.
Vaikka tilanne oli aivan piinallinen, ei siihen kukaan puuttunut. Ajattelimme huutaa, että nyt riittää. Se jäi kuitenkin tekemättä. Vihastuimme kuitenkin niin, ettemme enää koskaan mene kyseisen tyypin konserttiin. Ihmettelemme myös, ettei hänen paikalla korvat punaisena istunut opettajansa mennyt väliin. Poika paljasti vahingossa jonkun sanoneen kerran hänelle:’ Stop being stupid!’ Kommentti osui tässä tilanteessa aivan kohdalleen ja sai yleisön remahtamaan nauruun. Siitäkös verboilu vain yltyi.
Yleisö ei kaipaa liian pitkiä kappaleiden esittelyjä tai vitsillisiä anekdootteja. Konserttiin tullaan kuuntelemaan musiikkia, ei satuja tai tyhjänpäiväistä jorinaa.
Mitä tulee kitaristin taitoihin, voisi todeta, ettei soitto ole edellisestä vuodesta paljoa kohentunut. Tosin hän soitti viimeksi vain osana big bändiä. Nyt oli kyseessä oma ilta. Emme havainneet soiton sujuvuutta svengaavasta fraseerauksesta puhumattakaan..
Kannattaako siis oppilaskonsertteihin mennä?
Kyllä vaan kannattaa! Paitsi, että yleisö saa nauttia musiikista, se myös suorittaa samalla tärkeää tehtävää: sopivan vastakaiun antamista esiintyjille, mikä seikka taas kannustaa näitä uusiin entistä uhkeampiin suorituksiin.
