Aiemmin kolme studiotallennetta julkaissut trio Nordic Trinity on viimeinkin ikuistanut eläviä esityksiään levylle, joka on koottu kahden viime kevään konsertin äänityksistä. Laatu on taattua: Juhani Aaltosen soolot menevät maailman ympäri sekä kuuhun ja takaisin, Klaus Suonsaari soittaa vivahteikkaasti kuten aina ja Mikko Iivanaisen soundikirjasto on laajentunut entisestään. Iivanaisen soolot ovat aina eheitä kokonaisuuksia, kuin tarinoita, vaikka niihin olisi sekoitettu reilusti erilaisia, ristiriitaisiakin aineksia – kulmikasta jazzia, heviä, blues-likkejä, ääniefektejä. Seuraavassa on Iivanaisen haastattelu uuden levyn tiimoilta.
Soitto Nordic Trinityn keikoilla on ollut hiottua. Myös volumet ovat olleet asiallisia ja kaikki on pysynyt balanssissa. Miten paljon olette ehtineet treenata ohjelmistoa yhdessä?
– Treenejä ei ole kovinkaan paljon pidetty, mutta sitä enemmän olemme puhuneet keskenämme biisikohtaisesti dramaturgiasta, balanssista, ym. Nimenomaan tuo volume-asia on ollut tapetilla. Se kulminoitui maaliskuussa Tampereen Telakalla soitettuun keikkaan, jossa monitorit huusivat mielettömän kovaa lavalle. Soundcheckissä kaikki tuntui olevan ok, mutta jotain tapahtui keikan alkaessa, eikä tilanne siitä juuri muuttunut. Olisi tietysti pitänyt aktiivisemmin pyytää miksaajalta monitoreita hiljemmalle, eli sikäli oma moka. Tästä kuitenkin Junnu keksi, että jatkossa hän voisi soittaa keskellä ja kitara ja rummut olisivat laidoilla. Saksofoni ja erityisesti huilu jäävät jalkoihin, jos rummut ja kitara nostavat liikaa. Näin kuuntelu parantui huomattavasti, ja nyt on pyritty siihen, ettei monitoreita tarvitsisi ollenkaan. Soitetaan sen verran iisisti, että huilunkin kuulisi akustisesti. Nyt lokakuussa meillä oli yksi keikka Loviisassa, jossa ei ollut mitään äänentoistoa ja kaikki (myös huilu) kuitenkin kuului balanssissa. Saimme myös pidettyä energiatason yhtälailla intensiivisenä. Se oli mahtavaa.
Äänenvärien kirjo soitossasi on valtava erityisesti tässä kokoonpanossa. Voitko kertoa siitä?
– Junnu on rohkaissut minua soittamaan leveällä paletilla. Tästä on ollut puhetta melkein siitä asti, kun aloitimme vuonna 2004. Muistan hyvin toisen levyn äänitykset Oslossa vuonna 2007, kun Junnu sanoi: “Missäs se sun sinfisbändi on?” Hän viittasi luuppilaitteeseen ja mahdollisuuteen soittaa useita kerroksia päällekkäin, ikään kuin siellä olisi se sinfisbändi, jota sitten tarpeen tullen käytetään isosti ja monikerroksisesti. Soundikirjoni on laajentunut koko ajan, ei välttämättä pedaalien määrässä, vaan enemmänkin tiedostan nyt paremmin mahdollisuuksia, joita minulla on käytettävänä. Moni asia on pedaaleilla avustettua, mutta paljon on myös ihan perussoittoteknisiä asioita, joilla saa lisää soundivaihtoehtoja. Tykkään käyttää selkeän puhtaita ja kuulaita soundeja, sekä myös säröä eri voimakkuuksilla. Pedaalilaudan koko määritteli nyt sen, että minulla oli vain yksi säröpedaali (Hot Cake), jota sitten kyykistyin aina tarpeen vaatiessa säätelemään. Volume-pedaali on myös tärkeä erityisesti mattomaisten sointumaailmojen tuottamiseen. Hyvä kaikulaite on ehdoton, ja minulla on Alesiksen Microverb. Lisäksi jytyosastolla on Bossin oktaaveri sekä Snarling Dogs -wah, jonka “moldspore”-asetus on aika hurjan kuuloinen. Käytän myös jonkun verran e-bow:ta sekä slide-putkea. Huiluäänet ja kampi kiehtovat myös, ja käytän niitä aika paljon. Näitä kaikkia voi sitten biisin mukaisesti käyttää ja soittaa luuppiin (Roland rc-50) eri kerroksia. Siinä on kolme eri raitaa, joista yksi toistaa äänitetyn kitaran väärinpäin. Sähkökitaran soundimaailma on äärimmäisen kiehtova ja monipuolinen asia, ja tässä bändissä todellakin saan käyttää kaikenlaisia soundeja ja oppia koko ajan lisää tämän soittimen mahdollisuuksista. Tässä viidakossa voi eksyä helposti ja ylilyöntejäkin tulee välillä soundillisesti tehtyä, mutta otan kuitenkin sen riskin, koska ei voi kehittyä jos koko ajan pelaa varman päälle. Koen olevani kotonani tässä hiekkalaatikossa.
Whammy-pedaalin käyttösi on maukkainta sitten David Gilmourin. Voitko kertoa siitä?
– Käytän whammy-pedaalia yleensä rauhallisissa kappaleissa. Se on tuntunut kaikista luonnollisimmalta tavalta. Levyllä kuultavassa Junnun “The Vision” -biisissä se tuo mielestäni jotenkin laulavuutta lisää. Se on ikään kuin kuorosta otettu sopraanoääni, joka laulaa soolon hänelle pedatulla paikalla. Pedaalissa on useita asetuksia (esim. oktaavi alas, kaksi oktaavia ylös sekä myös eri intervalleja), mutta minulla se on aina yksi oktaavi ylöspäin.
Soitat usein keikoilla Floyd Rose -vibralla varustetulla Peaveyn Eddie Van Halen -kitaramallilla. Monien Floyd Rose -käyttäjien perussoundi on niin ohut, että heidän pitää koko ajan tukeutua jääkaappi-pakastimen kokoiseen efektiräkkiin, jollainen alkaa äkkiä kuulostaa puuduttavalta. Silti sinun perussoundisi on luonnollinen. Mikä tässä on salaisuus?
– Siinä kitarassa on akustisestikin tosi kantava ja hyvä ääni. Talla ei ole kelluva, vaan se on tukevasti kiinni kitaran bodyssa, joten se resonoi hyvin. Kampea ei tosin pysty vääntämään ylöspäin, mutta mieluummin näin, että sointi on hyvä.
Voitko kertoa kitaristeista, jotka ovat vaikuttaneet monipuoliseen vibrakammen käyttöösi?
– Tässä asiassa minulle ykkösenä on ehdottomasti Jeff Beck. Se on kyllä taidetta parhaimmillaan, kun hän soittaa niitä kampimelodioita yhdistettynä huiluäänillä. Tietysti myös Jimi Hendrix ja Raoul Björkenheim täytyy mainita. Raoulilta olen oppinut kitaran rekisterin laajentamista kammen avulla nimenomaan matalampaan suuntaan, kun hän soittaa melodiaääniä matalan e-kielen alapuolelta. Pidän valtavasti myös ihan ns. tavallisesta ja maltillisemmastakin kammen käytöstä, kuten esimerkiksi Esa Pulliainen tekee.
Nordic Trinityn tämän hetken suunnitelmat.
– 2013 tammi-helmikuussa meillä on seuraava Suomen-kiertue, joten siihen on nyt seuraava konkreettinen tähtäin. Haluaisin päästä tällä bändillä ulkomaille soittamaan, mutta vielä ei ole tullut sellaista tilaisuutta. Toivottavasti jonain päivänä.
{youtube}G9U84YEmTk0{/youtube}
