Kesä 1967 New York
Suomalaiset muusikot rumpali Chrisse Schwindt, tenoristi Erik Danholm, basisti Kari Hynninen ja laulaja Iris Rautio ovat tulleet jazzin Mekkaan opiskelemaan musiikkia. Brooklynin talossa, jossa me koko konkkaronkka asumme, on vilskettä ja vipinää. Iltaisin joukkomme suuntaa klubeihin. Kierros jatkuu yöstä toiseen kuumilla asfalttikaduilla kulkien, jazzin ovia kolkutellen.
On hikinen heinäkuun ilta. Istun Kari Hynnisen kanssa Village Vanguardissa. Kiinnostava setti on juuri alkamassa. Pöytäämme pyrähtää ystäväni pianisti Sir Roland Hanna. Hän on selvästi tuohtunut jostakin; hänellä on uutisia. ‘Coltrane on kuollut’, pamauttaa hän. Isku lamaannuttaa ja hiljentää meidät.
Tapasin John Coltranen lähes heti muutettuani New Yorkiin 1964. Hän esiintyi kvartetteineen alakaupungin Half Note-klubissa. Siitä tuli myös oma kantapaikkani ja soittajasta suuri idolini.
Vanguardin setti menee ohi kuin unessa. Otamme taksin Brooklyniin. Talomme edessä Chrisse tulee vastaan iloisessa virneessä, joka pian vaihtuu hämmästykseen. Uutinen on shokki. Sinä yönä ei talossa nukuta. Tenoristi Danholmin maailma on kaaoksessa. Mikään ei enää merkitse mitään. Hänen panee huoneessaan kaiken omaisuutensa säpäleiksi. Siinä lentelevät levyt seinään ja nuotit revitään silpuksi. Hänellä ei ole enää johtotähteä. Trane on kadonnut ikiajoiksi. Hänen epätoivonsa on käsin kosketeltavaa.
Saxophone Summit Birdland, New York 2011
Konsertti on juuri päättynyt ja klubin johtaja Gianni Valenti on johdattanut Heikin ja minut muusikkotiloihin tervehtimään Ravi Coltranea. Kättelemme tätä rauhallisen oloista nuorta miestä ja kerromme olevamme Suomesta. Emme ole koskaan aikaisemmin tavanneet. Kiitämme häntä juuri kuulemistamme hienoista sooloista, mutta sitten puhe kääntyy isä Coltraneen. Kerron hänelle tuosta kuumasta 1967 kesästä ja niistä menetyksen tunteista, joita John Coltranen, suuren neron, liian aikainen kuolema herätti musiikkipiireissä kaikkialla. Kuvailen tarinan Raville, joka kuuntelee hiljaa nyökäten ja samalla ehkä ymmärtäen isänsä valtavan vaikutuksen maailman pienimpäänkin jazzkolkkaan. Hän itse oli vain kaksivuotias isän kuollessa, joten hän ei isäänsä paljoakaan muista.
Joe Lovano–Dave Liebman–Ravi Coltrane, Saxophone Summit säestäjään Phil Markowitz (p), Cecil McBee (b) ja Billy Hart (dr) esiintyi talvella Birdlandissa materiaalinaan John Coltranen vähemmän tunnetut ja vaikeammat sävellykset. Kokoonpanossa soitti alkuaan Michael Brecker, jonka paikan Ravi peri. Liebmania ja Lovanoa on tullut kuunnelluksi livenä monessakin yhteydessä, mutta Ravi Coltrane ei ole jostain syystä osunut kohdalle.
Ohjelmisto sisälsi myös soittajien omia kappaleita. Aloitusbiisi oli standardimainen ns. walking bass tyyppinen opus. Sitten lähdettiinkin jo hurvittelemaan enemmän tai vähemmän uudenlaisella musiikilla. Lovanon ‘The Temptation’ oli jo täyttä freetä. Sitten seurasi isä Coltranen harvemmin kuultuja sävellyksiä nykymodernein maustein.
Muusikkojen iän (vain Ravi edusti nuorempaa sukupolvea) perusteella olisi kuvitellut, ettei kovin uudenlaisia sovituksia eikä varsinkaan freetä kuulla tällä kertaa, mutta toisin kävi. Omat ennakkoluulomme oli pakko tunnustaa. Olemme panneet merkille, että New Yorkin turistiklubeissakin soitetaan nykyisin yhä enemmän aivan epäkaupallista uutta musiikkia ja freetä. Trendi voimistuu vuosi vuodelta. Nytkin eräässä biisissä Lovano taiteili huilulla ja Liebman puuhuilulla ilman tempoa pitkän tovin – improvisoiden varsin hauskasti ja kekseliäästi. Monet luulevat, että nämä vanhat konkarit ovat jämähtäneet paikoilleen, ei todellakaan. McBee osoitti kyntensä loistavalla bassosoolollaan ja rumpali Billy Hart säesti taidolla; solistit kuuluivat hyvin myös kliimaksien aikana, mikä on harvinaista herkkua meillä Suomessa.
Mitä tulee Ravi Coltraneen, havaitsimme, ettei hän soittanut lainkaan kuten isänsä, ei sitten yhtään, vaikka instrumentti on sama. Hänellä on aivan oma pyöreähkö soundinsa yhdistettynä progressiivisempaan ilmaisuun, olematta kuitenkaan millään lailla ylitsepursuava tai kova.
Suurin innostus, kuten usein tapahtuu, pääsi vallalle vasta setin loppupuolella. Dave Liebman näytti jälleen kerran kaapin paikan loistavalla draivillaan ja jazzdiggarin veret seisauttavalla, erittäin intensiivisellä loppusoolollaan. Hän puhaltaa aina äärirajoilla ja katoaa keikan jälkeen näkymättömiin, joten emme onnistuneet taaskaan kiittelemään häntä nauttimastamme rytmillisestä hurmoksesta. Hän ansaitsi lepohetkensä!
Konsertti oli osoittanut paitsi muusikoiden henkilökohtaiset vahvuudet myös sen, että Saxophone Summit on vielä enemmän yhdessä kuin sen osaset yksinään. Ryhmän yhteenhitsattu työskentely oli varsin maukasta kuultavaa.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja Gianni Valentin tullessa hakemaan meitä takahuoneeseen tapaamaan Ravia hän tervehti samalla viereisessä pöydässä istuvia herroja, jotka olivat meistäkin näyttäneet tutuilta. He olivat Lee Konitz ja Tomasz Stanko. Heikki kertoi Konitzille, että hänellä oli suuria vaikeuksia löytää geneveläinen klubi Le Chat Noir, jossa tämä esiintyi noin kymmenen vuotta sitten. Konitz jakoi saman kokemuksen; hänen sisään tullessaan paikan isännän kysymys nimittäin oli: ‘Miten löysitte perille?’
Stanko sanoi esiintyneensä Olavi Louhivuoren ja Aleksi Tuomarilan kanssa jokin aika sitten täällä Birdlandissa ja lähetti molemmille terveisiä muistaen myös ensimmäiset keikkansa Suomessa Edward Vesalan kanssa.
Helsingin Birdlandin avajaisiin osallistunut herra Valenti ihmetteli klubin äkillistä sulkemista. Samoin me, sillä jazz soi klubissa vain puolen vuoden ajan. Toivottavasti Jyrki Kangas keksii uuden paikan tai ehkä mahtava musiikkitalo on armelias ja ottaa suojaansa huutolaispojan nimeltä Jazz!