Toistaiseksi häntä on kuultu tositoimissa vain Club Liberten sunnuntaijameissa, Helsingin Kolmannella Linjalla, mutta tulikasteensa hän saa yhtyeen jäsenenä Lapissa, 27.1. 2011 Ylläs Jazz Bluesissa ja 12.2. Lapland Tattoo Weekendissä, Torniossa. Pohjoinen blueslegenda Henry Ojutkangas on saanut miehen Henry O`Bandinsä rumpaliksi, jossa basistin tontista vastaa Iiro Kautto.
– En ole koskaan käynyt Lapissa. Olen kyllä kuullut sääskistä, yöttömästä yöstä ja kaamoksesta.
– Odotan jännityksellä. Tulee olemaan elämys käydä niin pohjoisessa. Kuuma kohtaa kylmän, sillä minähän olen kotoisin pieneltä Karibianmeren saarelta Dominicasta, kertoo Conrad, jolle Helsingin lumen paljous on jo ollut suuri ihmetyksen aihe.
Maailma on täynnä kiinnostavia tarinoita, rumpali Isidoren on yksi niistä. Hän on soittanut suurten nimien Jimi Hendrixin, Peter Greenin, Joe Cockerin, Junior Murvinin, Paul Kossoffiin, Memphis Slimin ja monen muun kanssa. Kerrottavaa ja kysyttävää riittäisi pitempäänkin juttuun, sillä tämä rumpalilegenda eli 1960-ja 1970-luvulla tapahtumien keskipisteissä Lontoossa ja Los Angelesissa. Monella tapaahan nuo vuosikymmenet olivat kevyessä musiikissa ne luovimmat ja mielenkiintoisimmat.
Vanha rakkaus ei ruostu
Aikanaan blueslegenda Eddie Boyd tuli Suomeen naisen vuoksi, onko tänne muuttosi syy ehkä yhtä klassinen, Conrad?
– Well, se on kyllä klassinen, muttei ihan tavallinen tarina. Ensi kerran tulin Suomeen nimittäin jo kesällä 1964 kiertävän tivolin mukana. Lauloin myös suomalaisessa bändissä Four Devils, joka oli Suolahdesta. Me kiersimme Suomea kesäkuusta syyskuuhun, jonka jälkeen palasin Lontooseen.
Tällä reissulla tapasin nuoren neidin Eevan Joensuusta ja hän vei minut kotiinsa ja esitteli perheelleen. Ihastuttiin, mutta meistä tuli vain hyviä ystäviä, koska hän oli vielä kouluikäinen ja minä 21-vuotias nuori mies. Jonkin aikaa olimme kirjeenvaihdossa, mutta sitten yhteys katkesi, kunnes huhtikuussa 2010 Eeva löysi minut yli 40 vuoden jälkeen Facebookista ja toukokuun 1. päivä muutin kimpsuineni ja kampsuineni hänen luokse Helsinkiin.
Henry O`Bandin basistihan on pääkaupungista, mutta miten tutustuit oululaiseen Ojutkankaaseen?
– Muistelen, että ensimmäinen ensikosketus tapahtui sekin kätevän Facebookin kautta. Kaliforniassa olin tutustunut rumpali Billy Carsoniin (Jukka Tolonen Band, Kojo), joka asui pitkään Suomessa ja pyysin häntä suosittelemaan yhteistyökumppania ja hän ehdotti Henryä.
Karibialaisrytmejä Beatleseille
Juuresi ovat Karibialla. Onko sukusi musikaalista?
– Isäni oli multi-instrumentalisti ja kaksi nuorempaa veljeäni; Gus on Sealin laulunkirjoittaja, kitaristi ja tuottaja ja Reggie on soittanut rumpuja muun muassa Robin Trowerin bändissä.
Miten sinusta sitten tuli rumpali?
– Tätini Ann Dominicalta, joka muuten täytti kesällä 101 vuotta ja tanssii yhä, osti ensimmäisen rumpusettini, kun olin vielä aivan lapsi. Kun ikää tuli lisää innostuin kalypsosta ja aloin soittaa meidän perinteisiä steelrumpuja.
Englantiin ja Lontooseen muutettuasi, oliko Sundae Times ensimmäinen merkittävämpi yhtye, jossa soitit? Kerrotaan, että bändiä pidettiin ensimmäisenä mustana brittiläisenä rocktriona ja sitä kävivät kuuntelemassa niin Beatlesit kuin eräs Stephen Stills, jota voitaneen pitää keksijänäsi?
– Kyllä Stephen oli minulle linkki suurempiin ympyröihin, niin se oli basistillemmekin. Aluksi soitin paikallisissa r & b- ja soulbändeissä, kunnes törmäsin antigualaisiin, basisti Calvin Fuzzy Samuelsiin (C,S,N&Y, Manassas) ja kitaristi Whendelle Richardsoniin (Osibisa). Yhdisteltiin afrikkalais-ja karibialaisrytmejä rockiin ja oltiin aikamme pioneereja. Tehtiin yksi albumikin President-merkille From Us Coloured Kids, jonka tuotti Eddie Grant, joka muistetaan parhaiten Electric Avenue-hitistään.
Mukana tulevalla Jimi Hendrix-julkaisulla
Stephen Stills teki ensimmäisen sooloalbuminsa 1970 Lontoossa. Sen raidoilla olivat mukana muun muassa Ringo, Eric Clapton, Booker T Jones ja John Sebastian, mutta sinä pääsit soittamaan itsensä kitaristi Jimi Hendrixin kanssa, jolle levy on omistettu, sillä hän kuoli puoli vuotta sessioidenne jälkeen?
– Kyllä. Kappale oli Old times, good times. Vähän I`m a man-tyylinen. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun tapasin Jimin. Ei me puhuttu mitään, vain jammailtiin yhdessä. Asuin silloin Portobello roadilla, viiden minuutin kävelymatkan päässä Island recordsin studioilta.
Viime vuosina Stephen Stillsiltä on julkaistu nauhoituksia hänen uransa alusta ja pari vuotta sitten uutisoitiin, että hän oli löytänyt materiaalia vuosilta 1969 ja 1970, joilla soittaa Hendrixin kanssa. Nämä on tarkoitus julkaista tänä vuonna nimellä Hendrix Experience, mutta onko todennäköistä, että olet näillä taltionneilla mukana?
– Varmasti. Lontoon sessioissa nauhoitettiin useampi kappale, joita ei ole julkaistu lukuunottamatta karmeaa miksausta White nigger-biisistä. En tiedä, mitä Stephen on sille tehnyt, alkuperäinen ainakin kuulosti tosi hyvältä.
Toinen klassikko-LP, jolla olit mukana oli pianisti Memphis “Every day I have the blues” Slimin albumi Blue Memphis. Sillä vanha kohtaa uuden, Slimin piano Peter Greenin modernin blueskitaroinnin. Se äänitettiin kesäkuussa 1970 heti Greenin Fleetwood Macistä eron jälkeen. Levytys oli Peterille tärkeä, entä sinulle?
– Nautin suunnattomasti levytyssessioista. Se oli minulle ensimmäinen todellinen konkreettinen kosketus bluesiin, aitoon asiaan.
– Oi niitä aikoja. Suuremmoisia asioita tapahtui tuon albumin jälkeen. Jumala siunatkoon jokaista levytyksessä mukana ollutta.
Puumerkkisi löytyy myös Elkie Brooksin ja Robert Palmerin Vinegar Joe-bändin esikoislevyltä, Free-kitaristi Paul Kossoffin ainoaksi jääneeltä soololta Back Street Crawler, Terry Reidin River-levyltä, Bob Marley-kitaristi Junior Murvinin yhtyeen Hansonin albumilta ja Joe Cockerin parilta levyltä…mutta mitä olet tehnyt noiden “hullujen päivien” jälkeen?
– Olen keikkaillut lähinnä Los Angelesin lähiympäristössä ja soitellut karibialaisystävieni kanssa. Olen ottanut rauhallisemmin, viettänyt aikaa läheisteni kanssa ja kirjoittanut lauluja, joita aion levyttää Helsingissä vanhojen ja uusien ystävieni, Henryn ja Iiron kanssa.
Arto Junttila
