Rotulevottomuudet
Jännitystä elämääni toi, ei ainoastaan uusi suurkaupunki, vaan ikävä kyllä myös noihin aikoihin puhjenneet rotulevottomuudet. Valkoinen poliisi oli ampunut Harlemissa vain vähäisestä kiusanteosta kiinni saadun 15-vuotiaan mustan nuorukaisen, mikä oli suututtanut asukkaat. He katsoivat poliisin syyllistyneen raakaan murhaan. Muistan kuinka eräänä iltana yritin palata bussilla yliopistoni City Collegen kampukselta 137 Streetiltä Harlemin läpi kotiini Keski-Manhattanille ja matka tyssäsi hieman ennen 125:ttä katua. Se liekehti tulimerenä! Väkijoukot ottivat yhteen poliisin kanssa. Tuhansia ihmisiä oli kokoontunut mielenosoitukseen, joka pääsi ryöstäytymään käsistä. Satoja heistä kävi suoraa nujakkaa järjestysvallan kanssa. Autoja paloi ja kauppoja ryösteltiin. Mellakat kestivät lähes viikon ja saivat aikaan suurta tuhoa. Ne levisivät nopeasti myös ympäri maata.
Kansalaisoikeusliike (Civil Rights Movement)
Kansalaisoikeusliike oli levitessään saanut vahvistettua mustien asemaa. Syntyi erilaisia ryhmiä, joista osa oli radikaaleja ja varsin sotaisia. Aktivisti Malcom X kiihotti New Yorkissa mustia rintamaan valkoisia vastaan ja liittymään Nation of Islam-liikkeeseen. Hän sai pauloihinsa niitä nuoria, jotka hylkäsivät vanhempiensa omaksumat Martin Luther Kingin opit. Tämä järjestö halusi eristäytyä kokonaan valkoisista ja nostaa mustan rodun kaiken yläpuolelle. Käsitteet ‘Black Power’ ja ‘Black is Beautiful’ tulivat jokapäiväiseen kielenkäyttöön.
Pahimpien levottomuuksien aikana tein monen mielestä uhkarohkean tempun ilmestymällä värillisessä seurassa Harlemin Apollo-teatteriin. Noin 1500 ihmisestä lähes kaikki olivat mustia. Valkoisia ei näkynyt lainkaan. Täytyy myöntää, että pelotti. Jos minut olisi haluttu lynkata, se olisi käynyt helposti. Minun katoamiseni ei olisi liikuttanut ketään. Vanhemmillenikin Suomessa olin ilmoittanut, etten palaa maailmalta. Minua ei olisi kaivannut kukaan.
Muusikot ja aktivistit
Monet jazzmuusikot ja taiteilijat liittyivät kapinallisiin ja ottivat musliminimen. Orkesterit olivat aikaisemmin olleet niitä saarekkeita, joissa rotusyrjintää oli vähiten; mustat ja valkoiset soittivat rinta rinnan. Nyt tuntui siltä, että sekä soittajat että yleisö jakautuivat värin mukaan ja vihoittelivat toisilleen. Musta-valkoinen pariskunta sai taksin vain, jos sen pysäytti jompikumpi. Toisen piti seisoa piilossa ja juosta autoon vasta kun kaveri oli sisällä. Tällaisen pariskunnan ravintolavaraustakaan ei löytynyt enää siinä vaiheessa kun pari tuli paikalle. Sekapariskuntia näyttivät vihaavan kaikki niin mustat kuin valkoisetkin. Ilmapiiri oli kaikin puolin kireä.
Runoilija-aktivisti LeRoy Jones kirjoitti näihin aikoihin kuuluisan näytelmänsä The Dutchman. Kappale kertoo kauniista valkoisesta naisesta, joka viettelee mustia miehiä maanalaisessa tappaakseen heidät. Näytelmästä tuli klassikko. Siitä on tehty vuosien saatossa useita versioita. Olen nähnyt sekä ensimmäisen että tuoreimman, joka esitettiin muutama vuosi sitten. Siksi olikin mielenkiintoista tavata itse kirjailija, nykyisin musliminimeltään Amiri Baraka, Reggie Workmanin tuottamassa konsertissa viime talvena.
Baraka luki runojaan jazzin säestyksellä. Niissä ei ollut enää kapinahenkeä. Vihaisesta miehestä ei näkynyt jälkeäkään. Rotuongelmiin oli vuosien varrella saatu jonkinlaisia ratkaisuja ja kaiken oli nyt kruunannut maan musta presidentti, tämä ihana Obama. Mitä sitä enää kahinoimaan!
Avantgardistit
Mutta tuolloin, kuusikymmenluvun puolessa välissä, rotujen keskinäinen kuohunta oli katkeraa ja synnytti mustissa muusikoissa myös musiikillisen vallankumouksen. Syntyi ns. avantgardismi, jota Ornette Coleman oli jo viisi vuotta aiemmin ennakoinut kolme kuukautta kestäneellä keikallaan Five Spot- klubissa. Tyyli otti vaikutteita uudesta taidemusiikista ja yhdisti sitä jazziin.
Joukkoon liittyi muita. Muistan kuinka eräänä kuumana kesäyönä uhmakkaat jazzarit kokoontuivat Boweryn Great Jones Streetille (nykyisin osa NoHoa) jamiluontoiseen tapahtumaan pohtiakseen tuntojaan. Talo oli ränsistynyt, lähes purkutilassa ja sen pieneen loftiin oli ahtautunut melkoinen joukko muusikoita. Kutsu tilaisuuteen oli kulkenut suusta suuhun. Saimme New Yorkissa laulua opiskelleen mahtavan tulkitsijamme Iris Raution kanssa vihiä jameista ja lensimme tietty haukkana paikalle. Silmäiltyämme hetken ympärillemme tajusimme, että soittajat ja kuulijatkin olivat kuin suoraan avantgarde jazzin Kuka kukin on – kirjasta: Ornette Coleman, Archie Shepp, Sun Ra, John Tchicai, Marion Brown, Giuseppi Logan, Byron Allen. (Joukossa oli myös Charles Tolliver, joka ei sitten kuitenkaan innostunut avantgardismista tai freestä.)
Mieleeni on jäänyt Achie Sheppin ryhmän setti, jossa vapaa yhteisimprovisointi oli suorastaan räjähtävää meteliä, korvia raastavaa räiskettä kuin sotatantereella ikään. Paremmaksi pani vielä Sun Ra ja kumppanit; kollektiivista freetä lähes kestämättömällä magnumvolyymilla ja vielä pienessä tilassa! Tapahtuma oli ilmeisesti tärkeä, koska Ornettekin oli vaivautunut paikalle, vaikkei hän esiintynytkään. Tätä musiikillista neroa näkyi nimittäin erittäin harvoin muiden keikoilla. Mustat keksivät jazzin, vaadimme sen takaisin, kävi käsky. Sakea oli tunnelma ja yhtä sakeana leijaili marihuanan makea tuoksu.
Avantgardistit konsertoivat vuotta myöhemmin Town Hallissa ja mukana olivat mm. Albert Ayler Ensamble ( ryhmässä ainakin Albert Ayler sax, Don Ayler tr, ja Sunny Murray dr ), Bud Powell, Giuseppi Logan Ensamble (mukana ainakin Logan cl,fl, Don Pullen p, Milford Graves dr) ja Byron Allen Ensamble. Muistan Aylerin ja Loganin repineen instrumenttejaan ja tuoneen raivoisaa energiaa saliin. Avantgardisteihin lukeutuivat vielä noihin aikoihin maaninen pianisti Cecil Taylor, jonka pelkäsin joka kerran putoavan pallilta, koska soitto oli niin liikunnallisen kiihkeätä sekä Paul ja Carla Bley. Marion Brown soitti Bleyn isossa kokoonpanossa ja vei minut kerran harjoituksiin, joissa muistan tavanneeni oman jazzpoikamme Ted Cursonin. Tämä tapahtui 1964 juuri ennen kuin bändi suuntasi kohti Eurooppaa.
Nämä kiukkuiset kaverit vuodattivat ajatuksensa ja tunteensa levyille, jotka tuotti juutalainen lakimies Bernard Stollman. Hän oli luvannut artisteille täydellisen taiteellisen vapauden. Levymerkin nimeksi tuli ESP eli Extra Sensory Perception. Tästä alkoi varsinainen avantgarden ja free jazzin levytysten historia. Stollman oli jo silloin ovela liikemies, joka on pitänyt langat käsissään tähän päivään asti ja tuottanut useita uudelleenjulkaisuja. Muusikot ovatkin syyttäneet häntä oikeuksiensa polkemisesta ja riistosta. Tunnetuimpia ESP diskejä on 2000-luvulla julkaistut Albert Aylerin Spirits Rejoice ja Sun Ran levy, jolla vierailee Pharoah Sanders. Myös Marion Brownin Why not? on julkaistu uutena CD:nä. Itselläni on Ornettelta saamani alkuperäinen vinyyli Town Hall Concert, joka ei kuitenkaan tämän ‘harmolodian’ keksijän lukemattomien levyjen joukossa ole herättänyt suurempaa huomiota.
Half Note ja John Coltrane Quartet
Villagen arvostetuimmaksi hyvän jazzin soittopaikaksi muodostui Five Spotin ohella Half Note-klubi. Siitä tuli mm. Coltranen kvartetin vakituinen keikkakeidas. Se sijaitsi syrjässä alakaupungilla Hudson Streetin tehdas- ja varastoalueella, jonne oli pakko mennä taksilla, koska tyhjät ja hiljaiset kadut pelottivat yöllä.
Viimeinen setti päättyi kello neljä ja vielä kolmelta sai tilattua maukkaan Veal Cutlet Parmigianan. Voitte vain arvata miten ahnaasti vedin vasikkaa poskeeni, olinhan jo lähtenyt kotoani aamulla, käynyt luennoilla City Collegessa ja kaupungissa harhailun jälkeen päätynyt illaksi kodikkaaseen Puolinuottiin. Sen omistivat amerikanitalialaiset veljekset Mike ja Jim Canterino ja siitä tuli ehdoton suosikkini. Coltranea kuuntelin monia kymmeniä kertoja. ( ks. alla Jazzrytmien 6/2004 juttu ‘Jazz elää Villagessa’ )
Missikisat
Philadelfialainen jazzjulkaisu Abundant Sounds päätti järjestää klubissa Miss Half Note-kilpailun, jonka avulla etsittiin sopivaa kasvoa jazzlevyjen kansiin. Hetken päähänpistosta päätin osallistua ja toimitin valokuvani järjestäjille. Olin unohtanut koko asian, kun puhelin soi ja minulle ilmoitettiin, että minut oli valittu neljän loppukilpailijan joukkoon. Hui kamalaa! Parisataa sievää neitosta oli kuulema ollut alkukarsinnoissa mukana. Ensin itkin riemusta, mutta sitten tunne vaihtui pelkoon. En tietenkään lähtisi nolaamaan itseäni. Suomalainen sisu kuitenkin yllätti ja huomasin kirjoittavani kisojen ajankohdan kalenteriini.
Missipäivä koitti ja meitä ilmestyi tosiaan estradille neljä nuorta naista, kaksi mustaa ja kaksi valkoista. Paras eli tumma tyttö voitti ja juuri se, jota itsekin veikkasin. Hän oli ehdottomasti meistä sievin, vaikka olen joskus piloillani sanonut, että koska tunsin vain kaksi viidestä tuomarista, hävisin. Jos olisin tuntenut kolme, olisin tietenkin voittanut, eikö vain? Vaikken jännittänyt sen kummemmin, herään vieläkin painajaisunistani, joissa olen kaiken maailman missimittelöissä ja juuri lentämässä ensimmäisenä ulos.
Mainio tenoristi ja koiranleuka Zoot Sims toimi MC:nä ja antoi meille levypalkinnot. Bob Brookmeyer-Clark Terry Quintet piti huolen soitannollisesta puolesta. Rumpali Dave Bailey kyyditsi minut kotiin ihanalla Aston Martin avoautollaan ja kutsui jonain päivänä lentämään pienkoneellaan, josta ilosta kuitenkin kieltäydyin. Vuosia myöhemmin istuin Helsingin Kaisaniemenkadun Metropol- teatterissa, kun isolle kankaalle revähti veitikka Baileyn rummuttama Coca Cola mainos. Koska jazzmuusikot ovat yleensä tyhjätaskusorttia, oli Bailey harvinainen poikkeus joukosta.
Half Noten interiööri – Vesalan ja Aaltosen musiikki
Half Notesta oli muodostumassa minulle toinen koti ja Canterino-veljekset suostuivatkin pyyntööni kuvata siellä jazzorgasmia käsittelevä lyhytelokuvani Would Momma Allow?
Kuvausiltana paikalla soitti pianisti Duke Pearsonin Big Band. Koska minulla ei ollut lupaa käyttää kavereiden musiikkia, jälkiäänitettiin filmi myöhemmin v.1968 Fennada Filmin studioilla Kulosaaressa. Basisti Kari Hynninen toi mukanaan bändin, jossa soitti itse eli Edward Vesalan pianottoman kvartetin: Vesala, Junnu Aaltonen ja Paroni Paakkunainen. Would Momma Allow? sai ensi-iltansa vasta 40 vuotta myöhemmin v. 2008 elokuvateatteri Orionissa löydettyäni kopion vaatekaappini kätköistä, jonne se oli unohtunut. Pari vuotta sitten se oli mukana Tampere Jazz Happeningissa. Lyhäriä voidaan pitää lähes ensimmäisenä suomalaisen free jazzin esittelynä.
Huumeita ja yöelämää
Olette varmaan kuulleet sanonnan ‘New York elää 24 tuntia vuorokaudessa’. Näin todellakin on, tosin meno ei ole tänä päivänä yhtä vilkasta ja railakasta kuin 60-luvun puolessa välissä. Greenwich Village oli silloin täynnä pieniä klubeja, jotka olivat auki aamuun. Kadut olivat täynnä kansaa. Nuoriso vaelsi paikasta toiseen. Varsinkin kesäaikaan yöt olivat ainoa keino ulkona liikkumiseen paahtavan helteen takia. Niinpä nuoren opiskelijan tie vei öisen jazzin pariin. Slugs oli East Villagen pahamaineinen klubi, jonka liepeillä välitettiin huumeita ja jossa syntyi tappeluita yhtenään. Muistan kuulleeni siellä mm. Jackie McLeania, jonka tiedämme jääneen heroiinikoukkuun. Eräänä iltana soitti Hank Mobley mukanaan lahjakas nuori rumpali Clifford Jarvis, joka muistetaan ehkä parhaiten työskentelystään Sun Ran kanssa. Poika oli tunnetusti kiivasluontoinen ja hajottikin baarin yleisöltä tulleen rotukommentin vuoksi. Lee Morgan joutui muutama vuosi myöhemmin avovaimonsa ampumaksi samaisessa klubissa. Hämärissä olosuhteissa kuoli myös Albert Ayler, joka löydettiin hukkuneena alakaupungin rannoilta 1970.
Ornetten kanssa bileisiin
Muusikot käyttivät huumeita varsin yleisesti 60-luvulla, lähinnä marihuanaa. Ornette Coleman vei minut kerran bileisiin pianisti George Russelin luo. Siellä istuttiin lattialla ympyrässä ja minut ohjattiin joukkoon. Yhtäkkiä alkoi savuke kiertää suusta suuhun. Kun se tuli minun kohdalleni, ihmettelin suureen ääneen amerikkalaisten köyhyyttä, koska varaa oli vain yhteen ainoaan savukkeeseen. ‘It’s Marijuana, dummy,’ valisti nainen vieressäni. ‘I don’t want it’, huusin. Itse en ole koskaan polttanut edes yhtä tavallista savuketta, en edes kokeillut, marihuanasta puhumattakaan. (Olen myös lähes raivoraitis.) Lähdin juhlista juuri ennen puoltayötä ja Ornettea kovisteltiinkin, mistä hän oli tällaisen tyhmän maalaistytön löytänyt. Tyttö katosi kuin Tuhkimo ennen keskiyön kumahdusta, vaikka bileet alkoivat juuri silloin olla parhaimmillaan.
Duke Pearsonin jatkot
Muistan myös kerran jatkot Duke Pearsonin kotona, joihin myös Iris Rautio ja minä osallistuimme. Bändin pojat tupruttelivat ruohoa hiljaa nautiskellen. Ilmapiiri oli staattinen, kukaan ei sanonut sanaakaan. Jokainen näytti vajoavan yksinäiseen, rauhalliseen ja onnelliseen mielentilaan. Imelä marin lemu leijaili ympärillämme. Vaikka me Iriksen kanssa emme polttaneetkaan, raukea vaikutus alkoi tuntua pelkästään huoneilmaa hengittämällä. Jäsenet alkoivat tuntua raskaalta. Katselin käsivarttani tuolinnojalla ja ajattelin nostaa sitä, mutten kyennyt. Itsesuojeluvaisto heräsi ja alkoi jankuttaa: nyt lipettiin. Me tytöt pujahdimme kadulle vähin äänin kenenkään huomaamatta. Miten virkistävältä tuntuikaan New Yorkin öinen tuoksu!
Monenlaista huumetta olisi NewYorkissa ollut tarjolla, mutta kokeilematta ne jäivät. Meille diggareille parasta huumetta on JAZZ
Clifford Jarvisin kimppakämppä
Clifford Jarvisin solukämpässä, jossa asui viisi muuta muusikon alkua, syntyi vaarallinen tilanne, kun mustat pojat päättivät vetää kunnon savut. Kämppä sijaitsi lähellä Boweria purettavassa talossa, jossa WC:n pönttökin oli vain suora putki. Kurja läävä kerta kaikkiaan! Vaikka kaverit olivat toinen toistaan köyhempiä, rahaa näytti riittävän kuitenkin ruohoon. Tällä kertaa rotuvihan tunteet nousivat pintaan ja keskustelu alkoi kohdistua syrjintään ja valkoisena – minuun. Minuun, joka olen kaikkein vähiten rasisti! Tuntien Cliffin höyrypäisyyden tajusin, ettei tästä hyvää seuraisi ja poistuin paikalta vuolaasti anteeksi pyydellen, itseni ja kaikkien muidenkin valkoisten puolesta nyt, aina ja iankaikkisesti.
Monet muusikkoystäväni ovatkin ihmetelleet, miten säilyin hengissä New Yorkin villeinä vuosinani ( Ei nautintoaineita ja omaan sänkyyn nukkumaan). Olen asunut yksitoista vuotta tässä miljoonakaupungissa ja lähdössä sinne talveksi nyt 22 kerran. Minulla on metropoliin lähes puolivuosisataa kestänyt viha-rakkaussuhde. Kaupunki on ollut välillä kova, välillä se on kohdellut minua hellästi, mutta sen vetovoima ei ole himmennyt koskaan.
Lopuksi Ornette Colemanin ohje nuorelle jazztaiteilijalle
Jos haluat luoda jotain uutta, mutta saat vain vastustusta ja halveksuntaa osaksesi, älä luovuta. Jos se mitä olet tekemässä, on sitä mihin todella uskot, älä luovuta. Vaikka 99 % sanoisi, että teet paskaa, tee se.
{edocs}documents/village.pdf,590,835{/edocs}