Oli ilo ja kunnia olla mukana muistelemassa sellaista oman tiensä kulkijaa kuin Teppo Hauta-aho Savoyssa järjestetyssä konsertissa. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, sen tiedämme, eikä tämä huumorin syntymälahjanaan saanut veitikka pannut pahakseen edes synkältä kalskahtavaa lempinimeään Kalmisto. Hieno ihminen, jonka hymyilevät kasvot ovat syöpyneet mieleeni.
Teppo tupsahti kerran Pomodorin keikalleni. Minä ilahduin heti hyvän basistin saapumisesta soittoa piristämään ja olin suorastaan vetämässä häntä lavalle. ”Ei, en tullut soittamaan. Eila, tule kuuntelemaan minua. Tule kuuntelemaan minua, tiedän, että tykkäät.” Ja tiesihän hän.
Olin aina ollut riemuissani tämän kujeilevan vintiön omaperäisistä ideoista ja hänen rohkeudestaan toteuttaa niitä. Hän oli aina valmis uuteen jekkuun tai johonkin radikaaliseen toimintaa lavalla, improvisoimaan uuden ja tuntemattoman rajamailla. Hän ymmärsi, että minäkin kuulun näihin ikuisiin kapinallisiin, jotka haluavat tehdä kaiken omalla tavallaan.
Ei siis ihme, että Kalmisto päätyi Cecil Taylorin ja muiden nuorten avantgardistien ja free-muusikoiden kimppaan, jollaisiin minäkin tutustuin heti muutettuani New Yorkiin 1964. Jokainen teki jotain omituista ja ennen näkemätöntä lavalla, Taylor ei pysynyt pallillaan, Sun Ra taas kierteli ympäri salia. Tuohi-kvartetin (Hauta-aho, Paakkunainen, Sarmanto, Vesala) menestys Montreux’n jazzfestivaaleilla ja esiintyminen Newportissa kruunasi kaiken. Youtubessa on useita esimerkkejä Hauta-ahon kansainvälisestä urasta.
Ei sovi unohtaa pitkän ja monipuolisen uran tehneen muusikon ansioita myös klassisen musiikin puolella eikä hänen uraansa säveltäjänä. Hän kyllä ansaitsi muistokonserttinsa. Hyvä, että ansioituneet taiteilijamme saavat arvoisensa kohtelun kuolemansa jälkeen konserttien muodossa.
Tarve osoittaa kunnioitustaan menehtyneelle, mutta samalla juhlia hänen saavutuksiaan musiikin merkeissä, syntyi jo 1960-luvun puolessa välissä New Yorkin St. Petersin jazzkirkossa.
Monet suuretkin nimet saapuivat ilmaisemaan surunsa soittokaverinsa poismenon johdosta. Perheen ja suvun läsnäolo teki tunnelmasta hartaan, mutta myös kiitollisuuden ja ilon osoitukset hienon uran johdosta kuuluivat asiaan.
Näihin ”perhejuhliin” saivat tulla myös fanit ja kuka tahansa kadun tallaaja ja usein tarjottiin myös ruokaa ja juomaa. Kirkko tarjosi tilat ja suku tarjoilun, usein jonkin järjestön pienen avustuksen turvin. Miten saisimme tällaisen tavan Suomeenkin?
Perhejuhlan tuntua oli Savoyssakin, kun konsertin päätteeksi lavalle lihotteli ihana sininen perhonen, menehtyneen tytär sinisessä mekossaan, kiittämään osanottajia, sekä esiintyjiä että yleisöä. Valitettavasti nopeasti polkaistu konsertti toi saliin vain puolikkaan väkeä, vaikka soittajat olivat ykköskaartia. Mutta Teppo oli vahvasti läsnä.
Eila
Heikki jatkaa: Mitä voi odottaa konsertilta, jonka esiintyjistä yli puolet eli peräti 16 henkeä on basisteja? Ei ainakaan mitään tavanomaista. Klassisen musiikin ja free jazzin esittäminen samassa yhteydessä on jo harvinaista eikä todennäköisesti toistu kovin pian nyt kuullun muistokonsertin jälkeen.
Kahden aivan erityyppisen musiikkilajin rinnakkaiselo synnytti ongelman monien kuulijoitten keskuudessa. Usein konsertissa syntyy dynaaminen jännite, joka purkautuu pikkuhiljaa loppua kohti. Nyt niin ei tapahtunut, vaan musiikki eteni ikään kuin katketen pieninä palasina. Kun jazzin harrastaja odotti, että seuraava biisi svengaa paremmin kuin ensimmäinen, odotus oli turhaa.
Musiikillinen latistuminen voi olla peräisin myös konserttia varten keksityistä kokoonpanoista. Ykkösrivin muusikotkaan eivät pääse loistamaan oudossa seurassa.
Taiteellisesti täyspainoisia esityksiä olivatkin yhden hengen solistiesitykset, eivät yhtyesuoritukset. Mieleenpainuva oli Hauta-ahon sävellys Kadenza, esittäjänä Kaapo Kangas.
Aikalaisten tarinat vuosien takaa olivat mielenkiintoisia. Meri Louhos, Carita Holmström ja Harri Sjöström olivat havainneet jo ensi tapaamisessa Kalmiston ainutlaatuisuuden sekä ihmisenä että myös hänen säveltämässään musiikissa.
