Bändi, jossa olen soittanut kauemmin kuin missään muussa kokoonpanossa on ns. klassista jazzia eli swingiä, dixielandia ja New Orleans-jazzia soittava PCB eli Polaris Celebration Band. Sen juuret ovat 1960-luvulla ja syntyyn ovat vaikuttaneet monet sellaiset muusikot ja ihmiset, jotka eivät itse bändissä ole koskaan soittaneet. Tämä tarina voisi olla melkein mistä tahansa bändistä, sillä suurin piirtein samalla tavalla bändit syntyvät.
Korona-kevät sai ajatukset tautitartunnoista menneisiin aikoihin. Kun olin nuori eivät ”hongkongilainen” tai ”aasialainen” -pandemia olleet kiinnostavia. Ei ollut SOMEa muodostamassa ja hämmentämässä keskustelua, mutta kavereita oli ja monia heistä yhdisti minuun musiikki.
Muusikkokavereista joillain oli ns. jazz-virus, joka tarttui koronaakin herkemmin, varsinkin jos olit altistuvaa sorttia, ja minä olin. Musiikki sitoo ihmisiä sekä sosiaalisesti että fyysisesti.
Konkreettinen esimerkki musiikin yhteensitovuudesta on bändi, orkesteri tai yhtye. Bändistä voi puhua silloin kun porukalle keksitään joku nimi, pidetään harjoitukset ja mahdollisesti käydään keikalla.
Bändi, voi syntyä monella eri tavalla ja monesta eri syystä kuten vaikkapa jotakin projektia varten, jolloin raha on usein bändiä koossa pitävä voima tai sitten se voi syntyä ihan kaveripohjalta. Kaveripohjalta syntyvät kokemukseni mukaan pitkäikäisimmät bändit, tosin rahakkaat projektibänditkin syntyvät yleensä kaveripiiristä.
Musiikin yhteensitovuus on hyvin joustavaa, ikä tai sukupuoli ei vaikuta, taidot vaikuttavat, mutta eivät nekään välttämättä ole yhteistyön este, sillä bändissä tarvittavat asiat eivät ole pelkästään musiikillisia. Tärkein bändissä vaikuttava tekijä on ”kemia”.
Soittajien välinen kemia muodostuu yhteisestä musiikillisesta arvomaailmasta, yhteisistä kavereista ja tietysti yhteisestä halusta saada jotain musiikkia aikaiseksi. Mutta soittajakemia on hyvin monimutkainen asia, samassa bändissä voi olla poliittisilta mielipiteiltään tai yhteiskunnalliselta asemaltaan hyvin erilaisia ihmisiä.
Vanhimmat muusikot, joiden kanssa olen samassa bändissä soittanut ovat syntyneet 1900-luvun alkupuolella, useampi on 1920-30 -luvulta ja sitten on iso lauma muusikoita joiden syntymävuodet ovat väliltä 1940-2000 nuorimmat tuonkin jälkeen. Itse olen vuodelta 1953. Hieno asia soittamisessa on se, että samassa kokoonpanossa voi soittajien ikähaarukka olla +/- 40 vuotta.
Semmoista urheilulajia ei taida olla, jossa saman joukkueen pelaajien välillä on vuosikymmenten ikäerot. Minun kanssani eri aikoina soittaneiden muusikoiden ikähaitari lähentelee siis sataa vuotta, se ei tule jalkapallossa kysymykseen.
Useimmiten bändit toki syntyvät suurin piirtein samanikäisten joukossa, jopa tylsyyteen asti. Monien bändien soittajia yhdistää sama oppilaitos, suurin piirtein sama vuosikurssi ja samat opettajat, joilla samat esikuvat. Se on bändin syntymisen kannalta hyvä asia, mutta voi johtaa musiikillisesti hyvin kapeaan näkemykseen. Olen sitä mieltä, että mahdollisimman suuri erilaisuus parantaa bändiä, mikäli perusajatus musiikista ja musiikillisista arvoista ovat suurin piirtein samoja.
Tietynlainen ihannetilanne on myös se, että ystävät, joita yhdistää musiikkimaku, soittotaito ja mahdollisuus harjoitella/viettää aikaa yhdessä perustavat bändin. Näinhän suurin piirtein syntyi The Beatles vaikka rumpalikaveri siitäkin vaihdettiin.
Pitkäaikaisin bändi kohdallani on Polaris Celebration Band. Se syntyi talvella 1981, täysin kaveripohjalta. Alkuperäisessä kokoonpanossa soittivat allekirjoittaneen lisäksi Aaro Louhi (tp), Ilkka Virto (trb), Pekka Iiramo (cl) ja Jukka Järvelä (bjo).
Basistiksi pyydettiin Reima Virolainen, joka oli monesta bändistä tuttu soittaja. Ennen PCB:tä olin jo soittanut monissa bändeissä, joista jazzin alueella liikkuivat mm Tapiolan yhteiskoulun Big Band, Arkistonhoitaja ja East Bottom Dixiemen.
PCB:n siemen
Rokkia soittavia kavereita ei ollut, mutta oli isoveli ja isä, jotka soittivat swingiä. Täytin 1963 kymmenen vuotta. Siihenastinen soittokokemus oli lähinnä radion ja vinyylilevyjen kuuntelua, mutta ’63 The Beatles julkaisi Twist and Shout -kappaleen, silloin minussa heräsi rumpali!
Kukaan koulukavereistani (Helsingin) Rööperissä ei ollut kiinnostunut musiikista, heidän kanssaan ei syntynyt bändiä, vaikka kaverini Sakarin kanssa keksittiin jo nimi bändille; se oli The Nimles. Luulimme että se tarkoittaa nimetöntä. Kielitaito oli siis huono, mutta niin oli soittotaitokin.
Jos olisin 10-vuotiaana saanut bändissä soittaa mielimusiikkiani se olisi ehdottomasti ollut rokkia ja poppia, mutta sellaisia kavereita ei silloin ollut. Levyjen mukana kyllä soitin poppia ja rokkia, mutta ensimmäisessä bändissäni soitettiin swingiä.
Isäni Alpo oli muusikko, hän soitti tuubaa ja kontrabassoa, bassoklaavimies siis, joka teki paljon töitä ns. rytmimusiikin parissa. Isäni työpaikalta, poliisien soittokunnasta, sain ensimmäisen ”rumpusetin”.
Setti oli karu, vanha metallivirveli, symbaali ja puinen sillitynnyri, joka toimi bassorumpuna. Rumputunneilla kävin Suomi-pojissa, Kaartin soittokunnan lyömäsoittaja ylikersantti Ahon oppilaana.
Seitsemän vuotta vanhempi veljeni Ilkka soitti pasuunaa, hän tutustui lukiossa saksofonisti Jarmo ”Callu” Karamäkeen, jolla oli jo nimeään kantava Karamäki kvintetti. Ensimmäisen bändini kokoonpano oli; isäni Alpo, Ilkka (Ile), Callu ja minä. Harjoittelimme ”meillä” eli äitini työpaikalla Metsähallituksessa, jonka konttorihuoneet olivat iltaisin yleensä tyhjiä.
Mieleeni on jäänyt 4. kerroksen kulmahuone (Uudenmaankatu/Yrjönkatu), jossa on hiukan korotettu alkovi erkkeri-ikkunalla, se toimi meidän esiintymislavana. Yleisöä ei ollut, sillä edes sisko tai äiti eivät halunneet tulla kuuntelemaan mm. American Patrol’ia jota tuolla bändillä soitimme.
En juuri ollut isäni soittokavereiden kanssa tekemisissä, joita olivat mm. (fonisti) Torsten “Bonzo” Florström, (klarinetisti) Matti Timmerbacka, (trumpetisti) Tauno Kukko, (huilisti) Mikki Haapalainen sekä Jori Malmstén.
Isän soittokavereista ainoa, jonka kanssa olen ollut keikalla, oli pianisti Asser Fagerström. Asserista on jäänyt mieleen hänen neuvonsa; “vaihtaa vaimoa riittävän usein, sillä vaimot vanhenevat nopeasti.” Hän vaihtoi vaimoaan muistaakseni viisi kertaa.
Ilman kavereita ei synny bändejä ja bändit luovat kaverisuhteita, jotka kestävät koko elämän.
Kaverit kirkossa
Aaro, Pekka, Harri ja Leo…
Helsingissä Tuomiokirkon puhallinorkesteri oli tärkeä soittajia kokoava asia. Kovin uskovaisia siellä ei oltu, mutta sen kautta soittajat tutustuivat toisiinsa.
Keikat olivat pääosin Tuomiokirkossa, joista mieleen on jäänyt hieno Tannhäuser -alkusoiton esitys, jossa meitä pasunisteja oli silloin 8 kappaletta puoliympyrässä parvella Tuomiokirkon alttarin takana. Tuomiokirkon puhallinorkesterin ansiosta on Helsingin seudulle syntynyt useita bändejä.
Soittajien joukossa olivat mm. klarinetisti Pekka Iiramo, joka on PCB:n perustajajäseniä sekä trumpetistit Pete Vanhatalo, Paul Jaavamo, Aaro Louhi, Harri Aavaharju, Leo Bessonoff ja Aarno ”Ami” Botell, jonka Ami’s Brass -yhtyeessä soittivat mm. Ilkka Virto, Aaro Louhi, Jukka Järvelä.
Yksi ensimmäisistä bändeistä, jolla tein keikkoja, oli Harri Aavaharjun, Leo Bessonoffin ja kitaristi Martti ”Elli” Leiwon, basisti Erkki ”Porkki” Karbinin, rumpali Reijo Väliahon sekä minun muodostama bändi, jonka nimi oli Arkistonhoitaja. Nimi viittasi harjoituspaikkaan Metsähallituksessa, äitini työpaikalle, joka toimi usean vuoden Virton poikien bändien harjoitustilana.
Opiskelin silloin Sibelius-Akatemiassa, josta tuli soittokaveriksi fonisti/huilisti Kari Veisterä ja hänen kauttaan kitaristi Nono Söderberg ja rumpali Timo ”Tonttu” Aittokallio. Niihin aikoihin Arkistonhoitaja oli enemmänkin free- ja fuusiojazzia soittava yhtye.
Tärkeä alkuvuosien bändini oli myös Carl Gustav Krokforsin EBD eli East Bottom Dixiemen, minä soitin siinä vuosina 1970-71, mukana olivat myös Iiramon veljekset Pekka ja Matti. Myöhemmin siinä soittivat mm. veljeni Ilkka, Pekka Mesimäki sekä Jukka Järvelä.
Arkistonhoitajasta ja EBD:stä tieni vei Tapiolan yhteiskoulun bigbandiin jossa oli monia yhä edelleen vaikuttavia muusikoita, perinteisen jazzin alueella kuten Pekka Mesimäki, joka on yksi käytetyimpiä pianon, kitaran tai banjon soittajia klassisen jazzin alalla.
Polaris Celebration Band
Haettuani tuhansien keikkojen myötä soittorutiinia ravintoloista, laivoilta ja keikkalavoilta tuli 1981 eteen tilanne, jossa silloin East Bottom Dixiemenissä soittaneet Jukka Järvelä, Ilkka Virto, Pekka Iiramo halusivat perustaa uuden dixieland-orkesterin.
Näin syntyi PCB, johon mukaan pyydettiin trumpetisti Aaro Louhi, allekirjoittanut rumpaliksi ja Reima Virolainen basistiksi.
Myöhemmin mukaan saatiin pianisti Lauri Tornivuori ja Reima Virolaisen tilalle tuli Tuomas Kalliala ja hänen paikalle Curt Quarnström 1989. Noin vuonna 2005 tuli trumpettiin Aaron pariksi Jermu Nyberg ja kun Aaro myöhemmin muutti Skåneen, jäi Jermu PCB:n trumpetistiksi.
Legendaarinen fonisti Seppo Rannikko, joka oli myös ollut ns. vieraileva tähti EBD:ssä jatkoi samaa roolia myös PCB:n kanssa. PCB:n alkuvuodet olivat aktiivisia, soitimme monilla festivaaleilla ja lähes joka viikko Rikun pubissa Helsingissä (Richard’s Pub). Polaris Celebration Band juhlii 40-vuotista taivaltaan vuonna 2021
1990-luku oli muutenkin aktiivista aikaa klassisen jazzin alueella, syntyi Classic Jazz -festivaali ja Classic Jazz News -lehti, jonka primus motor oli Harri Aavaharju. Storyville ravintolan myötä (koska keikat lisääntyivät) syntyi myös uusia klassisen jazzin bändejä, joissa monissa soitti jo 1960-luvulta tuttuja soittajia.
Yksi niistä oli legendaarinen Riverside Rascals, jossa minäkin alussa soitin. Lisäksi vanhat bändit kuten Old Time Jazz Band ja DDT Jazzband jatkoivat toimintaa, niissäkin monia tuttuja kasvoja menneisyydestä.
Erottajalta Metsähallituksen konttorihuoneesta Malmitalon luokkaan – jossa PCB nykyään harjoittelee, on matkaa noin 15 kilometriä. Mutta ensimmäisistä esiintymisistä striimauskonserttiin on vielä pitempi matka.
Kukaan ei tietenkään 1960-luvulla osannut ennustaa miten tekninen kehitys tai pandemiat esiintymistilaisuuksia muuttavat, mutta sisältö ja se mitä katsojat ja kuuntelijat esiintymisiltä haluavat ei ole muuttunut.
Polaris Celebration Band kokoontui luokassani 22.10.2020 “PCB live at Malmitalo“. Meidän soitantaa voit katsoa tästä. Soittajina: Jermu Koivukoski (tp), Ilkka Virto (trb, voc), Pekka Iiramo (cl, sop), Lauri Tornivuori (p), Jukka Järvelä (bjo), Curre Quarnström (b) ja Mikko Virto (dr).
Tekniikan ja maailman muuttumisesta huolimatta musiikki, jota soitamme, ei ole juuri muuttunut. Kaveritkin ovat pysyneet samoina ja tuntuu, että tarinat ja vitsit, joita muusikoiden keskuudessa viljellään ovat nekin säilyneet samoina.
Onkin turvallista huomata, että vaikka puitteet muuttuvat ihmiset eivät. Kun 1950 -luvulla kuunneltiin jazzia, ei tiedetty striimauksesta, Spotifysta, YouTubesta eikä Facebookista. Näistä huolimatta, jazzdiggarien harrastuksen sisältö ei ole muuttunut!
