Mikko T Mäkinen on tuttu hahmo ennen kaikkea UMO:n eturivistä. Paikka on vaihdellut vuosien varrella ja mieleen tuleekin alikersantti Rokan kuolemattomat sanat komppanianpäällikölle, -miss´ sie tarvitset oikein hyvää miestä? Paitsi Mikko tuskin on itse näitä sanoja käyttänyt. Mikon monipuolinen instrumenttien hallinta on vaan johtanut siihen, että välillä hän on istunut vasemmassa laidassa, välillä keskellä ja nyt perinteisellä baritonisaksofonin jakkaralla yleisöstä katsoen sektion oikeassa laidassa.
– Olen paljasjalkainen lappeenrantalainen, 67 on syntymävuosi ja innostus musiikkiin syntyi jo ennen koulua perhepäivähoitopaikassa. Perheen isä, Räihän Simo harrasti jazzia. Hän kuunteli levyjä, sillä taisi olla joku bändikin ja hän soitteli urkuja myös kotonaan. Hän vei meidät, siis minut ja oman poikansa kerran Lappeenrannan ammattikouluun konserttiin, jossa soitti DDT Jazzband. Vuosi oli varmaan 1979 koska kyseessä oli jonkinlainen juhlakonsertti ja se oli sellainen wow-kokemus.
– Se oli heti se klarinetti, alusta alkaen. Sen soundi (Fred Andersson ja Nalle Nyman) ja se ettei niillä ollut mitään nuotteja. Onko ne opetellut ulkoa, kunnes asia sitten myöhemmin selvisi, että kyse oli improvisoinnista. Olin silloin musiikkiluokalla ja soitin pianoa. Mieli teki päästä koulun bändiin ja pianollahan se ei onnistunut.
– Hoitopaikan levynkuuntelun myötä aloitin klarinetin soiton ja edistyin varsin hyvin. Sitten mopo-iässä opettaja Unto Mikkonen kehotti saksofonin hankintaan ja olisi omansakin lainannut. Seuraava opettaja Unton poismenon jälkeen ei ollut niin fonimyönteinen.
– Vähän jouduin kotoa vonkaamaan saksofonia. Isä sanoi, että sinullahan on klarinetti ja se saa riittää, mutta äiti kuitenkin heltyi ja osti ensimmäisen alton salaa. Aika ihmeellistä, että klaramaikka suositteli fonia, mutta siihen aikaan kaikki klarinetistit Lappeenrannassa soittivat jotain saksofonia.
– Klarinetilla on hyvä aloittaa. Fonilla on erilainen ansatsi. Musiikkiopistossa opettaja sanoi sitten, että heti foni pois. Mulla heräsi kapinahenki ja päätinkin jättää klarinetin vähemmälle.
– Sitten Lappeenrannan big band -yhdistyksen toimesta kävi muusikoita kouluttamassa big bandiä. Lahden Pena antoi siellä köydessään lopullisen kipinän. Se oli kuin halolla päähän ja se oli siinä. Pena neuvoi muutamat korjaavat liikkeet ja se auttoi minua paljon. Imatran kurssilla ensimmäinen opettaja oli Pentti Lasanen vuonna 1986. Imatran Big Band -festivaalilla kuuli huikeita bändejä. Sain 1986 kurssilta ja kilpailuista solistipalkinnon.
– Lappeenranta Big Bandia veti Arvo Olavi “Olli” Spännäri, joka oli monipuolinen muusikko ja multi-instrumentalisti. Hän oli aloittanut armeijan soittajana, mutta siirtynyt sitten soittokunnasta tykistöön, esikuntatyöhön. Hän nosti LBB:n tasoa merkittävästi. Spännärin johdolla orkesteri voitti big bandien suomenmestaruuden kolme kertaa ja teki kolme LP-levyä. Soitimme ihan perusmatskua mm. Millerin sinisestä ja punaisesta.
– Kirjoitusten jälkeen olin töissä paikallisessa musiikkikaupassa, kantelin pianoja ja vaihdoin kieliä viuluihin ja kitaroihin. Sitten 1988 pyrin Ogeliin. Siellä piti antaa improvisointinäyte ja soitin vielä enemmänkin korvalla, musiikin teoria oli kyllä hallussa. Kävin Lappeenrannasta käsin Ogelissa ja opetin Lappeenrannassa ja siinä meni muutama vuosi.
– Pari vuotta meni Ogelissa, jossa myös Uotilan Jukkis kävi pitämässä muutamia big band kursseja ja hän kehotti pyrkimään Sibikseen. Ensimmäinen opettaja siellä oli Ion Muniz, brasilialainen fonistihuilisti, joka muutti Suomeen 1988 ja palasi kotimaahansa 1992. Hän oli hyvä opettaja, joka sanoi, ettei perusta kirjoista vaan kaikki pitää ottaa korvalla. Samaan aikaan siellä oli Salmen Risto, Manu Dunkell ja Antero Priha.
– Perkon Jukka oli vähän aikaan siellä opettaja, jota vähän jännitin, kun se oli nuorempi ja niin hyvä. Siitä ei silloin saanut niin paljon irti, kun olisi voinut. Vuonna 1993 olin ensimmäisen kerran tuuraamassa Jukkaa UMO:ssa, kun hän lähti jenkkeihin. Markku Johansson johti silloin orkesteria.
– Kakkosalton pruuvit oli vuonna 1994 ja siellä oli mukana Jari Perkiömäki, Jouni Järvelä ja Pylkkäsen Pekka. Jouni sai sen paikan. Pruuvit oli menneet ilmeisesti kuitenkin hyvin, sillä kun sitten Lahden Pena sai ensimmäisen apurahan, huomasin, että istuin leadfonin jakkaralla. Se olikin heti kova paikka. Sitten Pena saikin 5-vuotisen apurahan ja niin kiinnitys jatkui ja opiskelut jäi vähemmälle.
– UMO-ura on jatkunut sittemmin erilaisilla, hyvin pitkilläkin määräaikaisuuksilla saksofonipultissa ja viimeisin pesti on kestänyt vuodesta 2011. Syksyllä 2018 siirryin baritonisaksofoniin. Baritonisaksofonin, alttosaksofonin ja tenorisaksofonin lisäksi soitan myös klarinetteja ja huiluja.
– Great Helsinki Big Bandissa sain soittaa Lasasen Penan vieressä. Hän soitti kakkosalttoa ja minä ykköstä. (Tähän on pakko kertoa, että erään GHBB:n keikan jälkeen kehuin Mikolle, että tolla Penalla hieno soundi lead-altossa, totesi Mikko juuri tuon edellä mainitun, että Pena soitti kakkosta, mutta hän oli myös kehunut Mikon soittoa).
– Riku Niemen bändissä olen saanut olla myös mukana. Varsinaisia omia bändejä ei mulla ole ollut koskaan. Myös teatterihommia on ollut. Ensi syksyllä on tekeillä Lasse Mårtenson-musikaali Porin teatteriin, jonka dramaturgi ja sovittaja on Sofia Finnilä.
– Nyt kun on ollut aikaa, niin olen enemmän treenaillut klarinettia ja kuunnellut mm. Putte Wickmania YouTubesta. Olen myös palauttanut klassista soittamista mieleen. Mulla on selkeä kuulokuva miltä soittimen pitää kuulostaa. Kaikissa soittimissa on oma sointi-ihanne ja mielikuva mitä kohti pyrkiä. Klarinetin kohdalle se ei ole pehmeä swing-soundi vaan enemmänkin Putte Wickman-Woody Hermann-tyyppistä bebopklarinetin soittoa suoralla äänellä, ilman turhaa vibratoa. Klarinetti on aivan turhaan aliarvostettu jazzsoitin.
– Soittimissa en ole oikein vintage-miehiä. Yamahan altto on 80-luvulta, sopraano myös. Tenori on Martini 1946 ja barska Yanagisawa. Klarinetit ovat Buffeteja, on mulla ollut Selmereitäkin. Ne on ok, mutta Buffet on käteen sopivampi. Suukappaleita on tullut kokeiltua ja laitettua kiertoon ja on käynyt niinkin, että sama on tullut joskus takaisin, kun se on taas tuntunut hyvältä.
– Eskon Linnanvallin kanssa en ehtinyt soittaa ja Ed Partykan kanssa ehdittiin tehdä vasta pari keikkaa. Mercer Ellington on jäänyt mieleen. Kun soitettiin Royal Cotton Clubilla, -se vain löi biisin käyntiin, tempo piti olla kaikilla jo valmiiksi mielessä.
Mikko T Mäkisen työnäytteen voi kuunnella tästä.
