Logomossa tapahtuva keikka on sikäli erityinen, että Metten kokoama bändi pääsee siellä soittamaan ensi kertaa yhdessä.
– Ihana ja toisaalta jännittävä ilta tulossa! Pidän Turusta paljon, sen maisemista ja ilmapiiristä. Täällä on jotain erityistä, hymyilee Mette.
Mettellä on vahvat siteet Suomeen. Niiden kehittymistä edelsi voitto kansainvälisessä jazzlaulukilpailussa Tallinnassa v.2007.
– Voitostani seurasi paljon hyvää! Tutustuin Jyrki Kankaaseen, joka kutsui minut esiintymään Pori Jazzeihin ja voiton myötä kutsu kävi myös Istanbuliin. Porissa olen vieraillut kaksikin kertaa. Suomella on erityinen paikka sydämessäni, kertoo Mette.
Itseoppinut muusikko
lähtee opiskelemaan musiikkia
Mette on musiikin luonnonlapsi. Hän on kotoisin Hornsyldistä, pikkukaupungista, joka sijaitsee Jyllannissa. Kaksikymmenvuotiaana Mette muutti Kööpenhaminaan ja asuu siellä edelleen. Jo aivan pienenä tyttösenä hän muistaa laulaneensa paljon ja leikkineensä äänellään havainnoiden, mitä kaikkea äänellä voi tehdä ja miten ilmaista itseään. Metten oma äiti toimi inspiraation lähteenä, sillä äiti lauloi kotipuuhissaan aina; ei niinkään esittääkseen, vaan mielihyvästä. Mette sai 12 -vuotiaana kitaran, mutta ei minkäänlaista soitonopetusta, joten itse kokeillen hän etsi ja löysi muutamia sointuja. Vasta myöhemmin musiikkiopintojensa myötä sointunimet tulivat tutuiksi. Varhaisteini-iässä hän tiesi kyllä haluavansa muusikoksi, mutta hänelle oli epäselvää, miten muusikoksi tullaan. Metten lapsuudenkodissa ei kukaan harrastanut musiikkia ja kuunneltava musiikkikin koostui lähinnä paikallisradion valikoimasta iskelmiä ja listahittejä. Ensimmäinen kosketus jazzmaiseen musiikkiin tuli 13-vuotiaana, kun hän sai kuunneltavakseen Tracy Chapmanin, Joni Mitchellin ja Rickie Lee Jonesin levyjä; silloin löytyivät Metten musiikilliset sielunkumppanit!
16-vuotiaana Mette suunnisti opiskelussaan musiikki- ja teatteripainotteiseen kouluun. Siellä hänelle avautui uusien tuttavuuksien kautta aivan uusi kuunneltavan musiikin maailma, joka veti häntä puoleensa.
– Joni Mitchellin levy Don Juan´s Reckless Daughter oli silloin aivan huippukamaa ja kun sitä ei Tanskasta tuolloin saanut ostettua mistään, silloinen poikaystäväni tilasi sen minulle USA:sta. Jonin musiikki innoitti minua ja noihin aikoihin aloin tehdä omaa musiikkia, Mette muistelee.
Teatteriala on ollut toisena ammattivaihtoehtona Metten elämänkaarella. 16-17 -vuotiaana hän opiskeli näyttelijäntyötä Lontoossa vajaan vuoden verran ja rahoitti opiskeluaan laulamalla metrokäytävillä. Hän keikkaili myös taitavien muusikoiden kanssa, mutta tietoinen päätös ryhtyä muusikoksi antoi odottaa itseään.
Vihdoin 22-vuotiaana Mette laittoi itsensä lujille: hän päätti opetella nuotit ja opiskella musiikinteoriaa! Viiden vuoden opiskelun jälkeen vuonna 2007 hän sai musiikin maisterin paperit Rytmisk Musikkonservatoriumista. Mette toimii nykyään keikkatyönsä ohella myös laulunopettajana.
Sävellystyöstä
Säveltäminen on Mettelle vaivatonta ja hän saattaa työstää montaa sävellystä yhtä aikaa. Melodiakulut kumpuavat mieleen kutsumatta, mutta sanoitusten äärellä hän viettää paljon aikaa.
– Hion sanoituksia niin kauan, että saan melodian ja sanoituksen kohtaamaan toisensa. On myös kausia, jolloin en kirjoita mitään. Koen, että tuona aikana kypsyttelen jotakin uutta, jotakin tulevaa, vaikka se ei ole vielä tietoista, kertoo Mette.
Mette on julkaissut tähän mennessä kaksi albumia. Coming in from the dark-albumi näki päivänvalon vuonna 2010 ja uusin, Moon on my shoulder, on julkaistu vuonna 2012.
Naisjazzmuusikkona miesten maailmassa
Mette toteaa olevansa onnekas saatuaan työskennellä avoimien ja hyväsydämisten miesmuusikoiden kanssa.
– Meidän kemiamme pelaavat hyvin yhteen ja treeneissä sekä keikoilla energisoimme toisiamme. En ole kohdannut työssäni mitään ikävää, mutta tiedän, että joillakin asiat eivät aina suju hyvin.
Kysymykseen, miksi jazzin saralla on naismuusikoita verrattain vähän, Mette toteaa:
– Tuo onkin varsin iso kysymys! Arvelen, että syy on sama kuin muillakin yhteiskunnan saroilla: naisia ei ole palkattuina korkeisiin virkoihin yhtä usein kuin miehiä. Samoin kuin firmojen johtajina on jazzmuusikkoinakin totuttu näkemään miehiä. Syy tähän on vanhoissa traditioissa, joissa naiset jäävät hoitamaan kotia ja lapsia ja tinkivät etenemisestä omalla urallaan perheen vuoksi. Näkisin, että tilanne on kyllä muuttumassa, mutta muutos on hidas prosessi ja tulee viemään aikaa, arvelee Mette.
– Jazzkentän nais- mies -akselin voi halutessaan nähdä asetelmallisesti. Joku näkee musiikkikentän vanhanaikaisen tradition kautta, toinen taas korostaa tasa-arvoisuutta. Kaikki ei ole vielä tasavertaista nais- ja miesmuusikoiden kesken. Koen, että tasa-arvoisuus on jokaisesta itsestään kiinni, siitä, miten itse toimii, miten itse kohtelee muita.
– Itse näen tärkeäksi, että musiikkioppilaitosten opettajien tulisi enemmän rohkaista tyttöjä jazzmuusikon ammattiin, sillä tällä saralla voi luoda hienon uran huolimatta siitä, miten asiat ovat ennen vanhaan olleet.
Mette pitää kummallisena kysymystä kilpailusta jazzkentällä ja väitettä, että naiset pelkäisivät kilpailua jotenkin enemmän kuin miehet.
– En ymmärrä miksi kilpailusta musiikin saralla pitäisi ylipäätään puhua. Musiikki on jakamista ja yhdessä soittamisen iloa! Kyse ei ole mistään vastakkainasettelusta. Kilpailun sijaan meidän tulisi inspiroitua toisistamme ja oppia toisiltamme. On hyvä muistaa, että kyse ei ole meistä ihmisistä, ei miehistä tai naisista, ei iästä eikä rodusta, vaan kyse on musiikista! Se on arvoasteikossa meidän kaikkien yläpuolella. Ja mikä hienoa, yhdessä toimien voimme luoda suurta musiikkia, toteaa Mette.
