TEKSTI: Mikko Toivanen
Kirjoitin tämän tarinan yli kolme vuotta sitten Lester Youngin 110-vuotissyntymäpäivän jälkeisissä tunnelmissa, kun olin sen päivän jo välillä unohtanut. Tänäänpä näyttää kuluneen melkein päivälleen 64 vuotta hänen kuolemastaan, joten siinähän se on taas syy avata asioita. Lähtökohtani on äärimmäisen subjektiivinen.
Mitä siitä sitten voisi seurata, se olisi pitkä juttu. Mutta ehkä tällä otteella voi kaivaa aiheesta (kuin aiheesta) esille jotakin sellaista, mitä ei muuten helposti tavoita. Kaiken taiteen havainnoinnissa, arvottamisessa ym. on aina mukana vahva subjektiivinen ote. Ja jos ei koskaan paljasta sisintään, niin köyhäksihän tämä elämä ja kanssakäyminen jää. Toisaalta kaikki taide on liikettä yleisen ja yksityisen rajapinnalla – siinä sen viehätys ja voima.
Nykypäivänä moni hyvä juttu meinaa unohtua. Siksi haluan laittaa pari sanaa esille, Lesterin syntymäpäivän innoittamana ja myös rakkaudentunnustuksena Lester Youngin (27.8.1909 – 15.3.1959) musiikille, jonka löysin ”vasta” kesällä 1976. Tilasin oitis Digeliuksesta muutaman LP-levyn hänen musiikkiaan. Vuosina 1951 – 52 Oscar Petersonin, Barnie Kessellin, Ray Brownin ym. kanssa tehdyt äänitteet kolahtivat heti ensimmäisenä: rennon letkeää svengaavuutta, jota nykyisin harvoin kuulee livenä. Pakko myöntää että aika kauan meni ennen kuin Lesterin ideat alkoivat vähän kirkastua – pidin heti vaikken aluksi ymmärtänyt ollenkaan.
Lyhyesti sanottuna: haroin sitten vuosikymmenien mittaan moneen muuhunkin suuntaan, aluksi ystäväpiirin vaikutuksesta, myöhemmin omin päin. John Coltrane oli tullut jo vähän aiemmin kuvioihin. Niitä aikoja Jyväskylässä Teuvo Ryynäseltä ja Svatopluk Cibulkalta lainatut jamivihkot sisälsivät bebop-teemoja erinomaiseksi harjoittelumateriaaliksi. Silti vaan, aina kun Lesterin musiikkia kuuli, niin tuntui siltä kuin olisi ”tullut kotiin”. Charlie Parkerin kuuntelukin jätti Youngiin verrattuna vähän kylmäksi. Välillä kaikki tämä täysin unohtui, vuosikymmeniksi. Nyt vasta tässä iässä on kai pakko uskoa, että näin se oli tähtiin kirjoitettu. Lopultakin uskallan sanoa ääneen, että Lesterin viitoittaman vapauden pohjalta voin ”puhua jazziani” vapaasti ja omintakeisesti ja kuvia kumartelematta, toisilta kysymättä mikä on oikein. Ei kannata toistaa esikuvia ”sanasta sanaan”. Tyyli, asenne, on eri asia, siinä on jotakin pyhää, siis yleispätevyyttä.
Jos yksilöllisyys olisikin jazzissa sen tärkeä taiteellisuuden attribuutti, niin Lester Young olisi tässä mielessä yksi jazzin historian suurista taiteilijoista: Hänen oivalluksensa oli jazzin ns. lineaarinen melodisuus ja samalla pyrkimys välttää musiikissaan sointupohjan jatkuvaa kaavamaista toistamista: Siis että ”se mikä jo kuuluu kompista, mitäpä sitä enää uudelleen toistamaan”. “Yksilöllisyys elää ylärakenteissa”. Sen sijaan, soittaessaan ”against the changes”, hän keskitti tarmonsa uuden melodian luomiseen – ja mitä vähemmillä sävelillä (cool, understatement so. ilmaisukeinojen pidättyväinen käyttö), sen parempi. ”Pidättyvyys lisää hekumaa.” Youngin vanhanaikainen tyyli perustuu nimenomaan herkkään melodiatajuun länsimaisen perinteen mukaisen kauneuden tavoittelun merkityksessä, josta joku voisi sanoa pahantahtoisesti, että kyseessä on ”vähempikin harjoittelu riittää” –tyyli. Lester Youngin tyyli sitten muuttui 1940-luvun lopulta alkaen, jolloin ilmaisu entisestään pelkistyi ja soundikin muuttui avantgardistisen ”cooliksi”. Tämä on minulle hänen musiikkinsa rakkain vaihe, joka jätti kyllä jälkensä koko jazzin kenttään.
Tätähän nykyaika voisi kaivata skaalasoiton rinnalle, melodista musiikkia, joka jättäisi vahvan muistijäljen kuulijan tajuntaan, saisi hänet jopa mahdollisesti hyvälle tuulelle ja hymyilemään. Youngin lisäksi kaikki suuret mestarit olivat myös suuria meloodikkoja, tarinan kertojia, ”ajattelijoita”: Wardell Grey, Dexter Gordon, Stan Getz, Zoot Sims, myös Parker ja Coltrane omilla mestarillisilla tavoillaan. Jo Lester Youngin soittamassa pelkässä jazzstandardin teemassa on usein tarinaa niin paljon, että tulee melkein tippa silmään… Ja sitten se soundi-yksilöllisyys: suuret mestarit tunnisti ennen kolmesta sävelestä… Nykyaikana ei voi olla enää ihan varma kenestäkään.
Brew Moore, yksi tärkeimmistä Lesterin seuraajista, totesi kriitikko Ralph Gleasonin haastattelussa vuonna 1954: “The idea of playing for me is to compose a different, not always better I’m afraid, melody on the tune and basis of the original song, rather than construct a series of chord progressions around the original chords.” Lester Youngilta hän tämän kaiken omaksui, tietenkin, maustettuna Lesterin äärettömän hienohienovaraisella fraseerauksella ja letkeällä svengillä. Tätä voidaan pitää cool-koulukunnan – äärimmilleen pelkistetysti sanottuna – ja oikeastaan koko taidejazzin ohjelmajulistuksena. Moore oli kyllä joka suhteessa äärimmäisyyksien mies, kerran hän sanoi: ”Anyone who doesn’t play like Lester Young is wrong.” Ei se nyt ihan näin ole. Kyllä kaikki lähestymistavat ovat luvallisia.
Lesterin merkitys ja vaikutus ulottuu moneen suuntaan: Paitsi että Charlie Parker otti hänen musiikistaan (ja hänen levyistään) Ozarkan kaudellaan kaiken irti, oli Young myös coolin ja modaalisen jazzin tärkeä kehittäjä, Miles Davis vei jazzia Lesterin pari vuosikymmentä aiemmin viitoittamaan suuntaan. Miles muuten soitti 1950-luvun puolivälissä muutamia kertoja Lester Youngin kanssa (ns. JATP-kiertueet 1950-luvun puolivälissä, mm. Hampurissa 1956 äänitetty). Kyllä siinä jollakin tapaa samanlaiset mentaliteetit kohtasivat, ts. on ihanaa kuunnella näitä mestareita ja heidän erojaan samassa biisissä. Kärjistäen: coolia ja modaalista jazzia on vaikea ajatella ilman Lester Youngin perintöä, ilman horisontaalista polytonaalisuutta siinä välissä (olisi George Russell sanonut).
Mutta myös Lesterin rytmiikka on aivan omaa luokkaansa jännittävyydessään. Lee Konitzia (ja vähän informaatio-teoriaakin) mukaillen, jos odottamattomuus, ennakoimattomuus, uuden luomisessa olisivat tärkeitä taiteellisuuden attribuutteja, niin Lester Young kuuluisi jälleen jazzin suurten taiteilijoiden ja vaikuttajien joukkoon: Vaikka hän käyttää niin paljon itselleen ominaisia ”vakiintuneita sanontoja”, tavanomaisesta ”jazzpuheestaan” et kuitenkaan koskaan arvaa, mitä sieltä oikein tarkkaan ottaen seuraavaksi tulee. Minut Lester yllättää edelleen.
Lester Young oli ilman muuta murroskauden muusikko – tai hän omalla panoksellaan oli aiheuttamassa sitä murrosta. Musiikin tutkijoille murrokset, siirtymät, ovat usein yhtä antoisia tutkimuksen kohteita kuin itse ”täys´-kaudet”: jotakin vanhaa on vielä, jotakin uutta näkyy jo. Minulle henkilökohtaisesti on ollut merkityksellistä löytää Lester Young lukuisia kertoja – enkä ehkä enää hukkaa häntä.
Nykyään ei kai ole muodikasta tai jotenkin korrektia olla vanhan jazzin ystävä, puhua vanhan jazzin puolesta tai kehua vanhan ajan muusikkoja, olla esim. Lester Young –fani. Siksipä kirjoitin tämän, etteivät kaikki hyvät jutut unohtuisi. Ei ole mitään syytä unohtaa Lester Youngia. Eläköön pluralismi! Onneksi kaikki eivät musiikissa soita ja ajattele ihan samalla lailla. Taiteessa yhtenäisyyden vaatimus ja sen moniäänisyyden, ”monikuoroisuuden” ja historiallisuuden hylkääminen olisivat (konditionaali) merkki taiteen kuolemasta. Oikeastaan Buddy Bolden on jazzin tärkein nimi: hän aloitti homman!
Sovittajalle, joka puurtavat perinteisten tyylien puitteissa, tiedoksi: on hyödyllistä osata nimenomaan horisontaalinen polytonaalisuus ja -modaalisuus (George Russell) ts. vapaan ja ilmavan (vasta)melodian kirjoittaminen annettuun sointupohjaan á la Lester Young, ei enempää eikä vähempää.
About Lester Young:
Lester Young: ”Well, the way I play, I try not to be a ‘repeater pencil’, ya dig? Originality’s the thing. You can have tone and technique and a lot of other things but without originality you ain’t really nowhere. Gotta be original.”
When asked on a radio show to comment on one of his records, Lester Young replied: ’Sorry, Pres, I never discuss my sex life in public”.
Billie Holiday: ”When Lester plays, he almost seems to be singing; one can almost hear the words.”
Lee Konitz: ”In some ways Lester Young is the most complex rhythmically of any musician. He does some things which are just phenomenal.”
MIKKO TOIVANEN (s. 1953), filosofian tohtori, muusikko, sovittaja, kapellimestari
