”Vaikka kuinka monta syytä löytyi, miksi minusta ei olisi pitänyt tulla muusikkoa”
– Kolmetoistavuotiaana ostin kitaran. Musiikki kiinnosti. Lauloin kupletteja.
Asuin silloin Inkeroisissa, Kymenlaaksossa, kertoo Juhani Aaltonen, joulukuussa 81-vuotta täyttävä jazz-muusikko.
Aaltonen kasvoi avioeroperheessä. Isoäidillä oli kaksi kauppaa. Rahasta ei ollut pulaa. Sota sekoitti pakan, niin että hän joutui veljiensä kanssa isoäidin hoteisiin, kun äiti lähti lotaksi. Kahdeksanvuotiaana Juhani lähetettiin sotalapsena kahdeksi ja puoleksi vuodeksi Ruotsiin, juuri ennen sodan loppumista. Unelmia ei ollut, sen sijaan pelkoa ja jännityksessä elämistä.
Paikkakunnalla (missä) soitti paikallisista tehdatyöläisistä koostunut Tauno Heinonen -orkesteri, jota Aaltonen kävi ystäviensä kanssa kuuntelemassa.
– Omituista, että niin pienestä paikasta löytyi niin kovia soittajia.
Elettiin 1940-lukua. Äiti patisti töihin. 17– vuotiaana Aaltonen myi kitaransa ja lähti Ruotsiin rengiksi saman suvun luo, jonka hoteissa oli ollut lapsena.
– Sen jälkeen en kitaraa soittanut.
Nuori mies työskenteli renkinä maatilalla 12 km päässä Uppsalasta.
– Siellä näin musiikkikaupan ikkunassa tenorisaksofonin. Olin nähnyt, kun sitä soitettiin Tauno Heinosen orkesterin keikoilla ja siksi se kiinnosti. Ostin sen. Jonkinlaisen saksofonikouluvihkon kanssa opettelin kokoamaan instrumentin ja soittamaan sitä.
Armeija ja työ veivät soittajaa
Aaltonen oli ahkera ja edistyi nopeasti. 19–vuotiaana hän palasi takaisin Suomeen armeijan takia.
Odottaessaan armeijaan menoa hän pääsi ensimmäiselle keikalle ja päätyi lopulta soittamaan useissa eri yhtyeissä. Soittaminen kuitenkin tyssäsi kokonaan, kun hän lopulta astui armeijan palvelukseen.
– Siihen aikaan ei armeijassa ollut muusikoille mitään orkestereita, joissa olisi voinut soittaa, niin kuin nykyään on. Siihen loppui harjoitteluni. Armeijan jälkeen myin soittimeni ja levysoittimeni, että sain matkalipun takaisin Ruotsiin.
Oli vuosi 1957. Sodan jälkeisessä Suomessa ei ollut töitä ja Aaltonen lähti muiden mukana työn perässä naapurimaahan.
– Olin Ruotsissa vuoden. Tein todella rankkaa työtä. Pakkasin kaksisataakiloisia massapaaluja sellutehtaalla. Ei käynyt mielessä, että minusta tulisi muusikko.
Vuoden jälkeen Aaltonen palasi takaisin Suomeen. Samoihin aikoihin Heikki Rosendahal -sekstetti etsi baritonisaksofonistia.
– Olin 23-vuotias. Pääsin kesätöihin Tampellan paperitehtaalle ja ostin palkalla baritonisaksofonin, että pääsisin soittamaan. Loppu on historiaa.
Kaksi vuotta soitettiin viikonloppuisin. Aaltonen oli työtön ja ehti panostaa musiikkiin. Heikki Rosendahlin orkesterin soittajat olivat jazztietoisia ja hyviä muusikoita.
– Soitettiin evergreenejä, huippuammattilaisten sävellyksiä. Se oli hyvin suosittua siihen aikaan. Tilattiin kappaleita Yhdysvalloista ja Ruotsista. Siinä nuotinlukutaito kehittyi. Se oli minulle kuin musiikin peruskoulua.
Syksyllä Sibeliusakatemiaan
Aaltoselle ei ollut tullut mieleenkään pyrkiä opiskelemaan musiikkia. Vuonna 1961 syksyllä hän oli kuuntelemassa Erkki Melakosken orkesteria Korian lavalla. Tauolla orkesterissa soittanut Esa Pethman tuli hänen luokseen ja sanoi: ”Sibelius-akatemiaan voi pyrkiä syksylläkin.”
– Olin ollut kaukonäköinen ja opetellut saksofonin ohessa myös huilunsoittoa. Menin sen kanssa pääsykokeisiin ja läpäisin ne. Ihan ihme juttu. En osannut kuin yhden sivun Mozartin huilukonsertosta, joka oli pääsyvaatimuksena. Mutta se riitti.
Aaltonen pärjäsi niin hyvin, että hänellä riitti tarpeeksi töitä opiskelun ohessa.
– Ei ollut mitään ongelmia. Ihmiset jo tiesivät minusta. Soitin opiskelun lomassa freelancer-muusikkona koko ajan useissa eri kokoonpanoissa.
Aaltonen soitti muun muassa Kai Lindin, Viktor Klimenkon, Onni Gideonin ja Annikki Tähden ja Otto Donnerin orkestereissa. Lopulta hänet pyydettiin myös studioon.
– Siihen aikaan levytyksiä tekivät bändien sijaan studiomuusikot. Me levytimme kaikkialle, mihin ikinä musiikkia tarvittiin, artistien levyistä radio- ja tv-ohjelmiin. Olin mukana noin kolmentuhannen viidensadan kappaleen levytyksessä.
Studiolla Aaltonen oppi tiimityötä. Piti osata tehdä, mitä kapellimestari pyytää. Pikku hiljaa hänen ympärilleen syntyi verkosto muusikoita ja mesenaatteja, joiden siivellä hän pääsi eteen päin.
Luonnonlapsi ja intohimoinen opiskelija
Aaltonen sanoo, että hänelle oli hyötyä siitä, että hän oppi ensin soittamaan ja vasta sen jälkeen musiikin teoriaa.
– Soitin luonnonlapsen tavoin. Kun ihmiset kysyivät, miten minä teen sen, piti ruveta ottamaan selvää, miten minä teen sen!
Hän kuvailee itseään kiihkeäksi oppijaksi.
– Kun menin Helsinkiin, koko musiikin kenttä oli auki. Kaikki oli kiinni siitä, että minulla oli tarvittava intohimo tehdä töitä. Ajattelin, että aloitin liian myöhään. Opiskelemaankin menin siinä iässä kun muut jo tekivät maisterin tutkintoa. Mutta minulla ei ollut muuta ammattia kuin tämä ja ajattelin, että tällä minun pitää elättää itseni.
Tiedonjano ja halu oppia on Aaltosella jäljellä, vaikka vuosia on tullut täyteen jo 80.
– Olen aina ollut sitä mieltä, että osaamisen tulisi olla mahdollisimman laajaa. Siksi olen yleensä pudonnut jaloilleni. Minun luonteeseeni kuuluu myös paha sisu. Jos joku homma ei toimi, tulee sellainen fiilis, että tämä pitää selvittää. Sitten sitä tekee töitä entistä tiukemmin, kunnes asia naksahtaa kohdalleen.
Huilun ja saksofonin lisäksi Aaltonen on huvikseen opetellut soittamaan rumpuja ja pianoa. Aktiivinen harjoittelu on poikinut paljon hyvää.
– Tässäkin iässä voi kehittyä. Harjoittelu on pitänyt motoriikan todella hyvänä.
Vaimo naapurista
Juhani Aaltonen löysi itselleen vaimon oman lapsuudenkotinsa naapurista. Tai vaimo löysi hänet. Riitta o.s. Ventovuori kertoo, että Juhani oli hauskannäkäinen, mutta ujo, eikä osannut tanssia. Yleensä hänet tavoitti kellarista harjoittelemasta sadan watin lampun valossa.
– Kun erään kerran näin yhden tytön hänen pyöränsä tarakalla, tajusin, että me kuuluimme toisillemme, Riitta kertoo.
He menivät kihloihin kun Riitta oli 18- ja Juhani 23. Naimisiin he menivät vuonna 1962, kun Juhani opiskeli Sibelius-Akatemiassa.
Muusikon ura ja perhe-elämä sovitettiin yhteen niin, että kun isä oli viikonloput pois kotoa, lähti äiti tyttären kanssa maalle sukulaisia katsomaan.
Perhe-elämä ei säästynyt ilman tragedioita. Riitta koki kaksi keskenmenoa ja yhden kahdeksankuukautisen lapsen kuoleman.
– Juhani oli silloin Bostonissa. Minut vietiin naistenklinikalle. Vietin yön osastolla. Seuraavana päivänä alkoivat supistukset. Menin kolme kertaa vessaan rukoilemaan. Tuli käsittämätön rauha. Sitten lähdin synnyttämään.
Uskoontulosta uutta näkökulmaa
Hengelliset asiat kiinnostivat pariskuntaa ja he etsivät vastauksia kysymyksiin joogasta, TM:stä, teosofiasta ja itämaisista uskonnoista.
Riitta kävi myös hengellisissä kotikokouksissa.
– Eräänä iltana joku minussa ymmärsi, että nyt minun elämässäni alkaa uusi vaihe. Tutkin asiaa rauhassa ja lueskelin pieniä uskosta kertovia lentolehtisiä. Juhani kysyi, että eivätkö miehet voi tulla myös tilaisuuksiin. Hän tuli muutaman kerran ja esitti heille kysymyksiä.
Muutama kuukausi myöhemmin Riitta oli eräässä hengellisessä tilaisuudessa. Siellä tilaisuuden puhuja rukoili hänen puolestaan. Riitta kaatui maahan ja rupesi puhumaan kielillä. Juhanille hän ei asiasta kertonut, koska halusi pitää kaiken itsellään.
– Minä näin, että jotain oli tapahtunut hänessä. Pääni lävitse meni ajatus: ”Tuota minä olen aina halunnut”, Juhani kertoo
Neljän kuukauden kuluttua hän tuli itse uskoon.
– Minä rakastuin Jeesukseen. Se oli yhtäkkinen ilmestys. Aivan kuin ihmisillä, jotka rakastuvat ensisilmäyksellä toisiinsa, Juhani selittää.
Kokemukset muuttivat radikaalisti pariskunnan elämää. Juhani ja Riitta lähtivät täysillä mukaan, ensin raamattukouluun ja sen jälkeen seurakuntaelämään. Usko vaikutti myös musiikkiin.
– Aloin käyttää huilua rukoilemiseen. Soiton vaikutus oli niin voimakas, että ihmiset tulivat kertomaan, miten musiikki oli heihin vaikuttanut. Eräskin nainen kertoi lopettaneensa itsemurhasuunnitelmat kuultuaan minun soittavan.
Jälkikäteen Juhani on nähnyt, kuinka kaikissa elämänvaiheissa Jumala on ollut johdattamassa häntä.
– Aivan kuin Hän olisi näyttänyt minulle, että hän on nämä lahjat minuun istuttanut ja tätä minä tulen elämässäni tekemään.
