Vaikka herroilla on nuotit edessään, he selviäisivät ilman niitäkin. Yhteistä soittouraa on näet ensi vuonna kertynyt jo 50 vuotta.
Sekä Aaltonen, 76, että Sarmanto, 73, ovat edelleen kansainvälisestikin arvostettuja muusikoita. Todisteena tästä on heidän viime syksynä ilmestyneen uusimman yhteisen levynsä Conversations-tupla-cd:n saama kiittävä vastaanotto Euroopan lisäksi myös amerikkalaisissa medioissa.
Caruselin konsertti kestää tunnin. Sen aikana musiikin sävyt ehtivät vaihtua moneen kertaan, herkästä tunnelmoinnista rajuun ryöpytykseen, jollaista harvoilta sukupolvea-kahta nuoremmiltakaan muusikoilta irtoaa.
– Ikä ei ole mikään este. se on pikemminkin etu, Aaltonen naureskelee konsertin jälkeen.
Aaltosen tapauksessa voidaankin todella perustellusti puhua iän tuomasta edusta. Hänen soittonsa on miehen itsensä ja useimpien kuulijoidenkin mielestä jatkuvasti parantunut 2000-luvulla. Näytöiksi löytyvät hänen monet viime vuosina julkaistut hienon kritiikin saaneet levynsä sekä lukuisat onnistuneet esiintymiset niin kotimaassa kuin ulkomailla.
Heikki Sarmantokaan ei ole lepäillyt laakereillaan viime vuosina. Uusia sävellyksiä lauluista ja kamarimusiikista suurimittaisiin kuoroteoksiin syntyy tappavaa tahtia. Suurten viimeaikaisten hankkeiden joukoon kuuluu mm. sielunmessu talvisodassa kaatuneille. Pienemmissä puitteissa Heikki on esiintynyt lukuisten laulajien kanssa ja säveltänyt heille uutta ohjelmistoa. Yhteistyökumppaneihin kuuluu mm. Maria Lund.
Parhaillaan Sarmannolla on käynnissä todellinen megaprojekti, hän näet äänittää amerikkalaisia ikivihreitä sooloesityksinä. Niitä on jo tallentunut yli 800. Tästä riittäisi musiikkia 80:lle cd:lle.
– Tämä materiaali koostuu “The Great American Songbookiin” kuuluvisra 1920-1950-luvuilla syntyneistä tunnetuista elokuva- ja Broadway-sävelmistä. Olen pyrkinyt osoittamaan näiden laulujen kestävyyden ja ajattomuuden uudistamalla ja varioimalla niiden harmoniaa ja muotorakenteita melko radikaalistikin, mutta silti kunniottaen niiden melodioita ja alkuperäisiä tunnelmia, Heikki kertoo.
Sotalapsuus
yhdistää
Useissa Sarmannon hankkeissa on mukana ollut luottomuusikkona Juhani Aaltonen.
Vaikka he muusikkoina ovat ilmeisiä hengnheimolaisia, he ovat taustaltaan hyvinkin erilaisia. Molempia yhdistää silti sotalapsena Ruotsissa vietetyt pari vuotta.
Heikki kasvoi Helsingin Kruununhaassa asuneessa virkamiesperheessä kolmen myös aktiivisesti musiikkia harrastaneen veljensä kanssa. Hän aloitti jazzin soiton varsin nuorena käydessään Norssia. missä oli monia muitakin tämän musiikkin harrastajia. 1950-luvun lopulla hän jatkoi opintoja muutaman vuoden yliopistossa ja Sibelius-Akatemiassa opiskellen säveltämistä mm. Joonas Kokkosen johdolla.
Monien tuolloisten jazzista innostuneiden muusikoiden tavoin keikkoja oli silti soitettava erilaisissa tanssibändeissä. Heikkikin keikkaili mm. Olavi Virran kanssa. Ensimmäisen julkisuutta saaneen tunnustuksensa hän sai voitettuaan 1961 tuolloin Suomessa ja koko maailmassakin paljon kuunnellun Voice of America-radioaseman jazzsävellyskilpailun Opuscule-kappaleellaan.
Ruotsissa renkinä
ja paperitehtaassa
Junnuksi useimpien kutsuma Aaltonen aloitti koulunkäynnin sotalapsivuosinaan Ruotsissa ja palasi Suomeen ummikkona, mistä sai kärsiäkin. Hän lähti uudelleen Ruotsiin 17-vuotiaana ja oli pari vuotta maatalon renkinä Uppsalan lähellä. Tuolloin hän myös kävi kuuntelemassa ensimmäistä kertaa jazzia.
– Kuulin Count Basien orkesteria ja yliopiston salissa jopa Billie Holidayta. En aluksi ymmärtänyt ollenkaan mistä oli kysymys, mutta minua jazz miellytti kovasti jo tuolloin.
Kolmannen kerran Junnu lähti Ruotsiin armeijan jälkeen 22-vuotiaana tuolloinkin ruumiilliseen työhön massapaaleja pakkaamaan sellutehtaaseen Gävleen. Tuolla kerralla hän aloitti myös soittamisen.
– Näin musiikkikaupan ikkunassa tenorisaksofonin. Ostin sen, vaikka en aluksi tiennyt edes miten se kootaan puhumattakaan siitä miten sitä soitetaan. Tein varmasti paljon alussa virheitä, mutta vähitellen aloin päästä soittimesta jyvälle.
Palattuaan Suomeen hän oli töissä paperitehtaassa. Soittaminen oli aluksi harrastus, mutta muuttui entistä ammattimaisemmaksi hänen saatua kutsun Kymenlaakson parhaana pidettyyn kokoonpanoon, Heikki Rosendahlin orkesteriin. Seuraava askel oli muutto 1961 Helsinkiin, missä hän myös ryhtyi opiskelemaan huilunsoittoa. Se oli viisas päätös, sillä vähitellen Junnu pääsi myös studiotyöhön, jossa vaadittiin useiden soittimien hallintaa.
Helsingin jazzpiirit olivat 60-luvun alussa siksi pienet, että Heikki ja Junnu kohtasivat ennenpitkää. Ensimmäisen kerran he muistelevat soittaneensa yhdessä 1963. Kiinteä yhteistyö alkoi tosin vasta 1960-70-lukujen vaihteessa, jolloin Heikki palasi Suomeen Bostonista, missä hän oli opiskellut pari vuotta. Täällä hän perusti ensimmäisen vakituisen yhtyeensä, jonka kanssa pian myös laulajatar Maija Hapuoja esiintyi usein.
Jos Heikin yhtye soitti sävyiltään usein hillittyä kamarimusiikkia, toisen läheisen pitkäaikaisen soittokumppaninsa rumpali Edward Vesalan kanssa Junnu saattoi esitellä hillittömämpää puoltaan. Vesalan mukana Aaltonen myös tutustui eurooppalaisiin free jazz-kuvioihin ja esiintyi 1970-luvulla usein myös ulkomailla soittaen myös pari vuotta norjalaisen basistin Arild Andersenin yhtyeessä.
Vaikka Junnu oli jo 1970-luvun alusta kansainvälisestikin arvostettu saksofonisti, ei hänkään pystynyt elämään vain jazzia soittamalla. Niinpä pääasiallisen elatuksensa hän hankki taustamuusikkona levytyksissä sekä radio- ja televisiosoitoissa. Gramexin tilaston mukaan hän on osallistunut lähes 3 300 levytetyn kappaleen tekemiseen, mikä osoittaa hänen ammattitaitoaan ja monipuolisuuttaan.
– Onhan sitä tullut soitetuksi monenlaista musiikkia vuosien varrella, Junnu myöntää.
Uskoontulo muutti
arvoimaailman
Suuri käännekohta Junnun elämässä tapahtui 1986. Tuolloin hän tuli uskoon.
– Se muutti paljon elämääni ennenkaikkea sisäisesti. En sitä ennenkään ollut mikään hulttio, mutta usko toi uutta sisältöä elämääni ja muutti arvomaailmani antaen myös uuden näkökulman musiikkiin. Nyt en niinkään soita, vaan palvelen, hän kuvaa itsessään tapahtunutta muutosta.
Uskoontulo on vienyt Junnun uudenlaisille areenoille.
– Kymmeneen vuoteen en soittanut lainkaan jazzia, vaan pelkästään hengellistä musiikkia ja esiinnyin erilaisissa uskonnollisissa tilaisuuksissa hyvinkin ahkerasti, vaikka jazzpiireissä minun epäiltiin lopettaneen soittamisen.
Epäilykset haihtuivat hänen palauttuaan vuosituhannen alussa entistä väkevämpänä.
Vaikka hän on aikoja sitten sivuuttanut kansaneläkkeen alaikärajan, Junnun soitolle on edelleen ominaista sen voimakas intensiteetti.
– Koen aina soittavani veitsi kurkulla, hän luonnehtii työtapaansa.
Musiikillisten
rajojen rikkoja
Kaikenlaista (ja paljon) on Pro Finlandia-mitalin 2009 saanut Heikkikin ehtinyt. Hänen sävellyskataloginsa on karttunut todella laajaksi. Mukana on paljon teoksia, joissa musiikilliset raja-aidat ovat komeasti kaatuneet. Tällaisia ovat mm. Pentti Saarikosken ja Eino Leinon teksteihin tehdyt intiimit laulut, joiden vastakohtina on isoja esityskoneistoja vaativat New Hope Jazz-messu, Suomi-sinfonia ja Kalevala-fantasia. New Yorkissa useita pitkiä jaksoja asuneella Heikillä on myös ollut monenlaisia ulkomaisia hankkeita, joista tänne on tihkunut niukasti tietoja.
Kokemukselle
ei kiinnostusta
Kumpikin muusikoista suuntaa tulevaisuuteen. Junnulta on ehtinyt äänittää useitakin vielä julkaisemattomia levyjä, samoin häneltä on tulossa laaja, hänen uraansa luotaava retrospektiivi. Heikillä on myös erilaisia hankkeita vireillä. Hän myös tyytyväinen siitä, että amerikkalainen Porter-yhtiö on julkaissut useita levyjä hänen vanhemmasta tuotannostaan.
– Kumma, että suomalaiset yhtiöt eivät ole niistä kiinnostuneita.
Molemmat myös ihmettelevät sitä, että lukuisia hienoja nuoria muusikoita tuottanut Sibelius-Akatemian jazzosasto ei ole ollut kiinnostunut heistä.
– USA:ssa jazzkouluissa vanhemmat ovat hyvin haluttuja vierailijoita. Täällä taas 40-vuotiaat opettavat 20-vuotiaita. Kyllä olisi syytä, että opiskelijat saisivat hieman pitemmän perspektiivin muusikon uraan, aikanaan Sibelius-Akatemiassa jazzin opetusta käynnistämässä ollut Heikki harmittelee.
– Meidän kokemuksellamme ei ilmeisesti nähdä olevan mitään merkitystä, Junnu säestää.
