”Minulle musiikki on hyvä renki, mutta huono isäntä – eli hieno harrastus. En ole koskaan haaveillut ammattia siitä”, sanoo Acoustic Dixie Six yhtyeen trumpetisti Niklas Andersson (s. 1973). Yhtye juhlii 15-vuotispäiviään la 11.10 klo 18.00 Uudella Paviljongissa Kauniaisissa. Niklas soittaa trumpettia myös DDT Jazzbandissa.
Niklas sai innostuksen musiikkiin lapsuudenkodissa. – Meillä musisoitiin paljon, äitini oli aktiivinen kuorolaulaja, isäni itseoppinut trumpetisti ja viulisti. Pianon kansi oli kotona aina auki ja sillä pimputeltiin iltaisin milloin mitäkin. Kynnys viulun kaivamiseen kotelosta ja virittämiseen oli aina korkeampi kuin pianon soittaminen.
Niklas aloitti 5-vuotiaana viulutunnit Anna-Maija Usmanin opissa ja siirtyi myöhemmin musiikkikouluun. – Kävin myös pianotunneilla, soitettiin läpi Aaronin musiikkikoulut I ja II, mutta into ja kiinnostus pianoon loppui siihen. Klassisen viulunsoiton opinnot jatkuivat tiiviisti aina 17-vuotiaaksi saakka.
– Pääsin varusmiesaikanani Dragsvikin soittokuntaan soittamalla soittokokeissa isäni taskutrumpetilla La Paloman ”primavistana”. Tunsin kyllä heti biisin, mutta olin soittavinani nuoteista.
Soittokunnassa käteen annettiin kuitenkin alttotorvi, trumpetisteja oli kantahenkilökunnassa jo riittävästi. Alttotorvella sain soittaa rytmikkäitä takapotkuja sekä marsseihin että viihdekappaleisiin. Keikkarutiini ja ansatsi kehittyivät huimasti.
Niklas halusi Polille opiskelemaan, ei niinkään insinööriopintojen takia, vaan teekkariorkesteri Humpsvakarin. Soitin vaihtui samalla pysyvästi viulusta trumpettiin. Orkesterin vuoksi hän katsoi parhaaksi opetella välttävästi myös pasuunaa, sillä kahdella soittimella paikka bändissä olisi varmempi.
Isä opetti alkeet
– Minulla ei ole ollut koskaan varsinaista opettajaa puhaltimissa, eikä myöskään laulunopettajaa. Trumpettitunneille en enää uskalla mennä, koska vaarana on, että tekniikkaa lähdettäisiin rakentamaan alusta. Laulu- ja jazzteoria sen sijaan kiinnostaisivat, jos aikaa vain riittäisi.
– Isäni osti uuden torven 1990-luvulla ja antoi vanhan Getzen-trumpettinsa minulle. Hän opetti jo pienenä minulle ja siskoilleni miten trumpetista saadaan ääntä. Siihen ne trumpettiopintoni jäivätkin. Sain isoisältäni 15-vuotislahjaksi Weltmeister-pianohaitarin, jolla veivasin kaikki valssit ja tangot suvun iloksi. Ostamallani haitarillani olen soittanut monet hääkeikatkin.
– Nykyisen trumpettini sain valmistujaislahjaksi isältäni 2001. Matkan varrella on tullut hankittua mm. flyygelitorvi ja kornetti. Niitä tulee soitettua harmittavan harvoin, vaikka soundi on kauniimpi kuin trumpetissa. Äänekkäässä porukassa kornetilla ja flyygelitorvella ei aina saa melodiaa kunnolla kuuluville.
Mistä kiinnostuksesi klassiseen jazziin? – Isäni oli soittanut trumpettia 1970-luvulta lähtien Dr. Jazz-nimisessä lääkäreistä koostuvassa dixieland-bändissä.
– Meillä oli autossa mm. DDT Jazzbandin, Dutch Swing Collegen Bandin (DSCB) kasetteja ja kotona paljon heidän levyjään. Kuulin jo nuorena lähes päivittäin dixietä.
Ensimmäinen keikkasi? – Teekkariorkesteri Humpsvakar oli ensimmäinen varsinainen keikkaileva kokoonpano, soitin siinä 1993-2000.
– Olin juuri aloittanut trumpetinsoiton ja puhalsin muistaakseni 2- stemmaa. Keikalle lähdettiin heti vaikka soittotaidot olivat vähän niin ja näin…improvisaatiota sekin aikanaan.
– Toimin Humpsvakarin johtajana 1996-1997 ja sain paljon keikkakyselyjä pienemmälle kokoonpanolle. Oli kunnia-asia hoitaa kaikki keikat. Perustettiin jos jonkinmoisia pikku kokoonpanoja eri tyylilajeihin. Jotkut elivät vain yhden (joskus kohtalokkaan) keikan, jos sitäkään, toiset jatkavat vielä tänäkin päivänä.
– Minut värvättiin vuonna 2001 Acoustic Dixie Six yhtyeen ensimmäiseksi trumpetistiksi. Soitamme iloista jazzia mahdollisimman autenttisesti perinteitä kunnioittaen. Olin myös perustamassa Reunion Big Bandia, jossa soitan III trumpettia.
Niklas soittaa myös suomalaisen dixielandin lippulaivassa, DDT Jazzbandissa. – Tapasin Fred Anderssonin Classic Jazz festivaalien jatkoilla syksyllä 2010. Hän kertoi, että Rick Wahlstein on siirtymässä eläkkeelle ja pyysi minua ensin satunnaisesti Storyville-keikoille. Myöhemmin sain kutsun myös perinteisille Joulujazzeille Kahteen Kanaan. Ilmeisesti he olivat tyytyväisiä minuun, koska kiinnitykseni DDT:hen ”vahvistettiin” vuonna 2012.
Miten paljon harjoittelet? – Yleensä kahdet viikoittaiset bändiharjoitukset, eli oma Acoustic Dixie Six sekä Reunion Big Band. DDT:n treenikautena on joskus kolmetkin treenit viikossa.
– Aika ei valitettavasti riitä omaan treenaamiseen, paitsi joskus ennen tärkeitä keikkoja. Onneksi keikkoja on ollut tarpeeksi, ainakin jollain bändilläni. Se pitää motivaation ja soittokunnon riittävällä tasolla.
– Opiskelu- ja varusmiesaikana oli paljon ”kissanristiäisiä” eli pieniä keikkoja vähäistä korvausta vastaan – opiskelijoilla ja varusmiehillähän on rajattomasti aikaa. Nykyään laatu korvaa määrän, mutta edelleen on hauskinta käydä jameissa. Niissä samanhenkiset bändit esiintyvät toisilleen ja yhteiseen tyyliin vihkiytyneille faneille, kaikki kannustavat toisiaan.
Esikuvia? – Monet 1920- ja 1930-luvun New Orleans- ja Chicago-tyylin soittajat ovat vaikuttaneet. Myös 1950-luvun dixieland kuten DSCB:n ja DDT:n soittama jazz ovat tärkeitä. Esikuviani ovat kaikki, jotka jakavat mielipiteeni, että trumpetilla pitää voida soittaa rytmikkäästi ja ääntä varioiden, ei pelkästään korkealta ja kovaa. Tähän ei amatöörin ansatsi riittäisikään.
Kansainväliset esiintymiset? – Acoustic Dixie Six on esiintynyt festivaaleissa ja klubeissa mm. Unkarissa Salgotarjan Dixieland Festivaaleilla, Dresdenin kansainvälisillä Dixieland Festivaaleilla sekä klubeilla Puolassa, Latviassa, Saksassa ja Hollannissa.
– Bändin tulot Suomessa soitetuista keikoista on paljon käytetty nimenomaan matkakustannuksiin ulkomaille festivaaleihin.
Jazz vaatii rytmitajua ja musikaalisuutta
Monet insinöörit harrastavat jazzia. Esimerkiksi DDT:ssä soittaa lisäksesi kaksi; Pekka Mesimäki ja Raimo Näätänen. Myös yhden esikuvasi DSCB:n perustaja ja voimahahmo Peter Schilperoort oli insinööri.
Hän yritti välillä tekniikan parissa, mutta oli sitten kuolemaansa saakka yli 30 vuotta päätoiminen jazzmuusikko. Onko näillä joku yhteys?
– Olen kuullut korrelaatioteorioita insinööriyden ja jazzmusiikin välillä. Samoja tarinoita kerrotaan tosin myös ekonomeista, lakimiehistä, lääkäreistä ja jazzista, joten en oikein jaksa uskoa niihin. Jazz vaatii mielestäni reippaan annoksen sekä rytmitajua että musikaalisuutta, eli vaikka matemaattisesti lahjakkaat olisivatkin musikaalisia, niin jazzin kaipaamaa rytmilahjakkuuttakin tarvitaan ennen kuin insinööristä tehdään jazzmuusikko.
Niklaksen uusin harrastus on Dollypops-yhtye, jossa hän soittaa tuubaa. Yhtye esittää 1930-1950-luvun artistien suosikki-iskelmiä alkuperäistä kunnioittaen pilke silmäkulmassa. Tuuban säestämät laulustemmat vievät kuulijan rahisevien vinyylien kultaiseen aikakauteen.
Niklas Anderssonille on tärkeää olla keikoilla nöyrä, mutta samalla innokas. – Kun keikalle kysytään ei saa myydä ei-oota. Aina lähdetään täysillä ja tehdään parasta – vaikka olisikin pro bono -keikka (hyväntekeväisyys) ja yleisössä kaikki eivät ehkä innostukaan.
– Asiakas ei ole aina oikeassa, vaan joskus heitä pitää konsultoida mihin elävä musiikki sopii ja mihin ei. Esimerkiksi häät, joissa soitetaan pelkkää dixielandia voivat olla ehkä morsiusparin unelmien täyttymys, mutta lähisuku, kaasot ja bestmanit rupeavat kyllä vaatimaan valssia ja suomipoppia illan aikana.
Tämän hetken trendejä? – Vanhan jazzin ja jazziskelmän uusi nousu. On ilahduttavaa huomata, että ”retroilu” ja lavatanssikulttuuri ovat taas pop. Monet tämän päivän 20-vuotiaat käyvät swing-tanssikursseilla ja haluavat kuulla aitoa 30-, 50- tai 70-luvun musiikkia livenä ennemmin kuin päivän listahittejä. Uskon, että perinteinen jazz elää ja voi hyvin, koska uusi fanisukupolvi on löytänyt tyylilajin ja arvostavat aitoa soundia.
