Satuin olemaan syömässä Bottan Manala ravintolassa kun kuulin Callen, eli kaverien kesken Kalle-Kustaan menehtymisestä. Botta oli Callelle merkityksellinen paikka; siellä monet häneen tutustuivat. Botta oli legendaarisen East Bottom Dixiemenin synnyinsija ja EBD bändi, jota ei ilman Callea olisi.
Pohjanmaa on iso alue, joka on jakaantunut moneen osaan, myös suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen. On sanottu, että ruotsinkieli on Pohjanmaalla alkuperäisempää kuin Ruotsissa, mutta sitä on myös vaikea muiden ymmärtää. Myös Callen oli joskus vaikea ymmärtää muita soittajia ja muiden häntä.
Musiikissa se ei haitannut, sillä Calle teki tarkat arrit kaikesta mitä hänen bändissään soitettiin. Vaikka EBD:ssä joskus vitsailtiin Callen nuoteista, olivat ne suurelle joukolle soittajia tie dixieland- ja New Orleans -musiikkiin. Allekirjoittaneellekin EBD oli ensimmäinen keikkoja tekevä jazz-yhtye ja johdatus vanhaan jazziin.
Calle oli taiteellisesti monilahjakkuus, joka osasi piirtää ja runoilla. Alkuvuosina hänet tunnettiin soittajapiireissä lähinnä trumpetistina, joka ”häärii” Bottalla. Bottalle haluttiin oma yhtye, Bottan pillipiiparit, johon Calle Bottan aktiivina otti osaa.
Ehkä juuri se, että Calle tuli ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta (melkein Ruotsista siis) aiheutti sen, että Bottan Pillipiipareiden musiikillinen suuntaus johti New Orleansiin, eikä esimerkiksi Kaustisille, joka myös on Pohjanmaata. Callen johdolla piipareista tuli East Bottom Dixiemen (Österbottens dixie män).
East Bottom Dixiemenissä soitettiin dixielandia ja New Orleans-musiikkia Callen nuoteista, joita oli paljon. East Bottomin repertuaari oli laaja ja samalla kattava otos vanhinta jazz-musiikkia ja EBD:ssä soittaneille se on yhä perusta New Orleans-musiikin tuntemukseen.
Alkuvuosina (1970-72) EBD:ssä soittivat Callen lisäksi mm Pekka ja Matti Iiramo, Markku Räisänen, Antti Ruokosalmi ja allekirjoittanut pasuunaa. Alkuaikojen rumpalin nimeä en muista, mutta eräällä keikalla rumpalina oli Urpo ”Upi” Sorvali. Myöhemmin EBD:ssä ovat soittaneet mm Heikki Sandren, Pekka Mesimäki, Ilkka Virto ja Jukka Järvelä.
Callen siunaus- ja muistotilaisuus oli hänen näköisensä. Arkku oli veneen muotoinen, aika moni meistä ei tiennyt, että Calle myös purjehti. Kirkossa kanttori oli hiukan jazzahtava ja tilaisuus muutenkin hyvin musiikilla täytetty; niin Calle sen varmaan oli halunnut.
Kirkolta lähti New Orleans –tyyppinen hautajaissaatto kohti Callen viime vuosien kantapaikkaa Sherlock Pubia. Kulkueessa oli useita vanhoja EBD-soittajia, mm. Jukka Järvelä, Pekka Mesimäki, Sandrenin Hessu, Iiramon Pekka ja minä sekä veljeni Ilkka (Virto). Kulkueessa oli kaikkiaan toistakymmentä soittajaa, kaikilla jonkinlainen musiikillinen side Calleen.
Kulkueen kärjessä oli Calle ”Monosen kyydissä”, sen jälkeen Grand marshalit Uriel Hylton ja Harri Aavaharju sitten bändi ja saattoväki. Marssimme hitaasti Just A Closer Walk With Thee –kappaletta soittaen hiekkatietä kirkolta kohti Tapiolan keskustaa.
Tarkoitus oli, että seuraamme Monosen autoa Tapiolan Keskustornin kohdalle, jossa Callen ja saattoväen tiet erkanisisivät. Yllättäen Tapiola Garden hotellin kohdalla, missä hiekkatie muuttuu asfaltiksi, painoi Monosen mies kaasua.
Calle lähti vauhdilla kohti tuntematonta ja me muut hetken ihmeteltyämme – joko se Calle nyt lähti, jatkoimme paraatia iloisemmin sävelin kohti Pub Sherlockia. Aika moni kulkueen nähnyt varmaan ihmetteli mitkä juhlat täällä nyt on. Monelle kulkue toi hymyn naamalle.
Pub Sherlockissa Callea muisteltiin, soiteltiin ja syötiin lousianalaista ruokaa. East Bottomia ei ehkä vähään aikaan kuulla, mutta Calle elää mielissämme.
Teksti: Mikko Virto, muusikko ja Callen ystävä. Mikko aloitteli jazzuraansa EBD:ssä pasuunalla
