Kari Hotakaisen Finnhits on villinnyt Hämeenlinnan teatteriyleisöä kevään aikana. Musiikkinäytelmä suomalaisista karaokeunelmista tutkailee draaman ja musiikin keinoin nykyihmisen tuntoja. Näytelmän musiikki koostuu pääosin suomalaisten suosikeista 1980-luvulta, jolloin karaoke teki tuloaan tänne, Japanista Ruotsin laivojen kautta. Teatterin kapellimestarin uran ohella myös merkittävää soolouraa jo luonut kitaristi ja levytysartisti Antti Paranko on sovittanut vanhat suosikkilaulut uuteen uskoon. Hämeenlinnassa oli tilaisuus Finnhits -esityksen jälkeen käydä kitaristin kanssa keskustelua, josta seuraavassa otteita.
Finnhits-levytyksiä julkaistiin ahkerasti 80-luvulla. Näihin kapellimestari ei juuri ole paneutunut ennen teatteriproduktiota.
– Kokoonpanomme omasoundien progressiivinen rock oli yksi musiikillisista lähtökohdistani sovitustyöhön. Sävelsin näytelmälle Twin Peaks -tyyppisen tunnussävelen ja roimasti kohtauksia säestävää musiikkia kulmallaan olevaa tunnelmaa höystämään, Antti Paranko tiivistää.
Sovitusprosessina Antti Paranko koki työn haastavana, mutta palkitsevana. Kappaleissa oli haastetta nimenomaan siitä syystä, että alkuperäiset versiot ovat niin paljon soitettuja ja yleisölle tuttuja, kokenut kitaristi kertoo.
– Kyllä valtaosan näistäkin kappaleista olin itse kuullut jo aiemmin, joskin Finnhits -LP-levyjä on hyllyyni kertynyt vasta ensi-iltalahjoina.
Näytelmässä kuullaan kappaleita Finnhits -kokoelmilta, jotka olivat hyvin suosittuja albumeita aikanaan. Antti Paranko arvioi Finnhitsien kaltaisten kokoelmien merkityksen suomalaiselle musiikkikuluttajalle merkittäväksi.
– Tämäntyyppinen iskelmämusiikki on tanssittanut varmasti merkittävää osaa suuresta ikäluokasta. Kokisin, että tämän musiikin tarkoitus on ollut mennä yksinomaan jalan alle ja liikuttaa ihmisiä useallakin tasolla. Musiikkimakuja on tietysti monia, mutta en osaa kuvitella vaikkapa Pat Methenyn tanssittavan suomalaista yleisöä samalla volyymillä…
Karaoke tuo tunnot esiin
Näytelmän musiikkinumerot ovat ikään kuin karaokea huoltoasemalla, mutta tarkoitus ei ole ironisoida amatöörilaulajien arkisilla ilmaisupyrinnöillä. Laulukappaleita on sovitettu rohkeasti uudelleen. Sovitukseen vaikuttavat mm. soitinkokoonpanon muutokset ja iskelmää rohkeampi rytmityö.
– Uusilla sovituksilla pyrittiin siihen, että kappaleet toimisivat jopa paremmin esityksessä kuin alkuperäiset. Monesti halutaan tuoda esille jotain uutta ja virkistävää muuten jo puhkikin kuunnelluista kappaleista.
Näytelmän spontaania luonnetta korostaa, että karaokessa ei aina edes tiedä, mikä kappale tulee seuraavaksi. Kappaleet ovat luovassa vuoropuhelussa näytelmän tapahtumien kanssa.
– Usein haen myös kontrastia tapahtumiin ja henkilöihin pelkän säestyksen sijaan. Sovitukset syntyivät roolihahmot tietäen ja laulajat huomioon ottaen ja heille räätälöiden, sovittaja luonnehtii työtään.
Pienimuotoisen bändin soitinvalikoima on sähkökitara ja National-resonaattori, sopraano- ja tenorisaksofoni, rummut, sähköbasso ja koskettimet. Bändi on esityksessä koko ajan lavalla, nostettuna tolppien nokkaan näkösälle. Eri tyylilajeja sekoittaen jopa Jätkän humppa kuulostaa tuoreelta ja innostavalta näyttämöversiona.
– Jätkän humppa oli mielenkiintoinen kappale toteuttaa. Tilaus oli melko haasteellinen: version tuli olla Leonard Cohen -tyylinen – ja humppasolistina on naislaulaja! Nerokkaan koreografian ansiosta kappaleen aikana tuntuu kuin aika pysähtyisi.
Musiikkinäytelmässä kuullaan myös yksi wieniläisklassismin ajan sävellys, Beethovenin Für Elise. Jousien poissaolo on korvattu syntikalla.
– Käytännössä Für Elise on jo Giorgio Moroderin ansiosta uhrattu popmusiikin alttarille, eikä jälki välttämättä ole siistiä. Fredi kuitenkin teki ansiokkaan version tästä, Rakkauden sinfonian – siinä oikeaa orkesteria on käytetty taidokkaasti, Moroderilla oli syntetisaattoreita. Kokoonpanomme on varsin pieni verrattuna viihdeorkesteriin jousineen, ja näytelmän tyylisuunta kallistuu progeen, korvasimme jouset tyylinmukaisesti synajousilla.
Haastetta muusikolle ja yleisölle
Osa Finnhits -teatteriversion kappaleista on jo suomalaista kevyen musiikin historiaa ja eräänlaisia kansallisaarteita (Moottoritie on kuuma, Kaksi lensi yli käenpesän tai Jätkän humppa). Sellaiseen tarttuminen on Antti Parangon mukaan sovittajalle aina haaste.
– Tartuin kuitenkin toimeen ennakkoluulottomasti, tarmokkaasti ja arvosteluja pelkäämättä. Tässä näytelmässä, vaikka nimi Finnhits viittaakin jo tietynlaiseen estetiikkaan, Kari Hotakaisen novellikokoelmasta nivottu käsikirjoitus on kovin nerokas, ja vaatinee yleisöltä keskittymistä hieman enemmän kuin tavallisesti.
Muusikot luonnollisesti kaipaavat aina uutta haastetta, varsinkin näin helpon musiikin suhteen – progesävyjen lisäksi tyyliin sekoittuvat nyt mm. pop, rock, tango, viihdeshow, rockabilly, disco ja reggae. Toisaalta yleisön ei sovi ”pudota kärryiltä”.
– Tästä syystä musiikissakaan ei ole menty yli siitä mistä aita on matalin, vaan soittajillekin löytyy haasteita, miten scoreen mahtuu. Haasteet on kuitenkin tehty musiikin ehdoilla, eikä itsetarkoituksellisesti kikkaillen. Näin ollen haasteetkin toivottavasti puhuttelevat eikä pudota kärryiltä.
Oivaltavaa tanssikoreografian merkitystä Finnhits-näytelmän musiikkikohtauksissa täytyy korostaa. Näistä asioista keskustellaan tuotantotiimissä, vaikka työskentelyjärjestys on selvä. Työryhmän kanssa työskentelyä sovittaja pitää hyvin miellyttävänä.
– Pääasiassa musiikki on olemassa etukäteen ja koreografi työskentelee sitten sen mukaan. Toki jos tehdään lyhennyksiä, tai jos kappaleessa on muuta korjattavaa – vaikkapa väärä tyylilaji –, niin on mahdollista tehdä toisinkin päin erityistilanteessa, kapellimestari kertoo.
Monesti ajanpuute ei kuitenkaan salli mennä molemmin päin ja tehdä useita eri versioita kappaleista, mutta työryhmässä asioista keskustellaan paljonkin.
– Teatteriesitys taidemuotona vaatii monesti syvällistäkin analyysiä, jotta roolihenkilöiden motiivit ja tahdonsuunnat olisivat selvillä. Tämä sitten tokikin koskee myös musiikkia. Musiikilla on oltava joku funktio näyttämön tapahtumien suhteen: säestys, kontrasti tai vuoropuhelu.
Kitaristina Antti Paranko kokee, että produktio on ollut hyvin mielenkiintoinen monestakin syystä.
– Tutustuin National -resonaattorikitaraan ensimmäistä kertaa koko urani aikana. Natikka on hieno, tummaääninenkin soitin, joka avaa erikoisvirityksien maailman aivan eri tavalla kuin mihin tavallinen akustinen kitara viittaa, Antti sanoo.
