Jyri Ojalan konserttiarvio:
Aikamme tärkeisiin jazzsäveltäjiin lukeutuvan Iro Haarlan tuoretta tuotantoa kuultiin lauantaina 25.2.2023 konservatoriolla Joensuussa. Konsepti oli tyylikkään ytimekäs: balladeja jazzkvintetille.
Haarlan kvintetti rakentui paljolti tuttujen luottomuusikkojen varaan. Kontrabasson Ulf Krokfors, rumpujen Markku Ounaskari ja saksofonien Pepa Päivinen ovat tehneet vuosien, jopa vuosikausien ajan yhteistyötä säveltäjäpianisti Haarlan kanssa. Sen sijaan yhtyeen trumpetisti erosi ikäpolvensa puolesta muista.
Toisaalta kun taannoin luin, että juuri Tomi Nikku on osa Haarlan balladiprojektia, tuntuivat palikat osuvan jo ennakolta kivasti kohdilleen – ah, tietenkin, tuli suunnilleen tokaistua. Nimittäin Nikun kuulas, parhaimmillaan kuin kirkastunut ja joka tapauksessa harkitun säästeliäs trumpetismi sopisi epäilemättä hienosti Haarlan musiikkia tulkitsemaan.
Ja niin kävi. Nikun muusikkous nivoutui kuin luonnostaan elimelliseksi osaksi kokonaissävelistöä. Korostan Nikun yhdenvertaisuutta siksikin, että hänen kanssamuusikkonsa ovat jo aikoja sitten asettuneet osaksi jazzmusiikin kansallista kaanoniamme. Kullekin heistä on myönnetty esimerkiksi Suomen Jazzliiton arvostettu Yrjö-palkinto.
Joka tapauksessa se, että vuonna 1991 syntynyt Nikku sulautui niin vaivattoman oloisesti tämän tasoiseen porukkaan, kertoi siitä, että taidon ja varmasti osin ulosmittaamattomankin potentiaalin ohella pitää jo nyt löytyä kovan luokan taiteellista substanssia.
Mitä taas Haarlan sävellyksiin tuli, niiden hienointa taikaa teki mieli havainnoida jonkinlaista ajattomuuden olemusta vasten. Se on tietysti hieman erikoista, kun taiteenlajeista juuri musiikki perustuu eniten aikaan.
Ensiksikin näitä sävellyksiä kuunnellessa ei ole äkkiseltään helppo sanoa, onko teos esimerkiksi muutaman vuosikymmenen vai muutaman kuukauden takaa. Minkäänlaista ummehtumista ei silti ollut huomattavissa. Toisaalta Haarla ei tarvitse mitään uudenkarheita erikoistemppuja, jotta hänen musiikkinsa kuulostaisi raikkaalta vaan jo totutuista rytmin, melodian ja harmonian käyttövaroista riitti liki roppakaupalla mielenkiintoista rakenneltavaa.
Musiikin pulssi tosiaan pysyi balladitempossa koko kahdeksankymmentäminuuttisessa kestossaan. Ja se riitti aivan mainiosti tarvittavaan variaatioon. Asiaa toki helpotti mestarirumpali Markku Ounaskarin usein kuin huomaamaton mutta yhtä kaikki ilmiömäinen värityksen ja sävytyksen taito, jollaista koko jazzmusiikin historiasta ei välttämättä montaa löydy.
Sitä kyllä tarvittiin, koska puhaltimien tasaisen pitkät ja joskus jopa koraalimaisen tuudittavat melodiat olisivat muussa tapauksessa saattaneet käydä pahimmillaan pitkästyttäväksi. Niitä kuunnellessa kävi myös pariin kertaan mielessä Krzysztof Komedan sävellyksistä yhden merkkilevyistään tehneen Tomasz Stankon väkevä Litania-albumi helmikuulta 1997.
