Jazzin alkujuuret ovat eittämättä Amerikassa ja hyvin nopeasti, 1920-luvulla mustaa musaa tuotiin Eurooppaan. Andanian ja sen mukanaan tuomien amerikansuomalaisten muusikoiden merkitys on suomijazzille ehdottoman tärkeää. 20- ja 30-luvun suomalaisissa savikiekoissa soi jo oma soundi vaikka kylläkin amerikkalaisella twistillä.
Juutuubista, tuosta ehtymättömästä kaikenlaisen kulttuurin aarrearkusta kannattaa klikata hakusanaksi Dallape30. Salaperäinen nimimerkki on taltioinut tuubiin huikean määrän vanhaa suomalaista populaarimusiikkia, joukossa ammattimaisen yhteissoiton lisäksi aikansa huippumuusikoiden sooloja. 50-luvulla perinnettä jatkoi Dallapen ohella myös Kullervo Linnan Humppaveikot.
Itselleni uusrahvaanomaisuus-käsite aukesi joskus 70-luvun alussa. Vanhalla Ylioppilastalolla järjestettiin siihen aikaan perjantaisin jazz-iltoja ja lisäksi aina silloin tällöin myös konsertteja. Kumpi oli ensin, sitä en muista, mutta about samoihin aikoihin siellä esiintyivät brittiläinen The New Temperence Seven ja Mauri Antero Nummisen Uusrahvaanomainen yhtye.
Ensimmäinen tunnusti valkoisen jazzperinteen hillittyjä ja jälkimmäinen käytti laulusolistinsa suulla käsitettä-n-jazz ja sovituksissaan D-perinnettä, Jani Uhleniuksen haitari, Rauno Lehtisen mandoliini jne. Onneksi tubesta löytyy myös MA:n keikka Porista vuodelta -72.
Suomessa autenttista big band-soundia vaalivat Martin Brushane Big Band ja Lahti Big Band. Molemmille oli tärkeää saavuttaa alkuperäinen soundi ja tyyli. Valkoiset smokit ja vaikkapa kontrabasson akustinen toisto olivat orkestereiden henkisille johtajille, siis Martinille ja Martti Peipolle tosi tärkeitä. Kun Lahti Big Band esiintyi Storyvillen lavalla, oli Martille tärkeää että stagella oli rumpuraiseri, joka toimi myös basson akustisena vahvistimena.
1980-luvulla ”vanhahtavaa” tyyliä Euroopassa esiintoi englantilainen The Pasadena Roof Orchesta, joka esiintyi useasti myös Suomessa. Täsmällinen alkuperäisten sovitusten kopiointi on vaativaa uudemman sukupolven muusikoille. Fraseeraus on muuttunut vuosien varrelle ja vaikkapa riffien nokittelu vaatii trumpettisektiolta muutamiakin sektioharjoituksia. TPRO oli ja on erittäin suosittu erityisesti Saksassa.
Onneksi perinteellä on nykyäänkin kaksi jatkajaa. Suomessa upeaa työtä tekee Juha Hostikka ja Saksassa Max Raabe. Molemmat johtavat orkestereitaan, joiden staili on alkanut silloin kun vielä sai käyttää N-sanaa.
Ensi viikolla Finlandia-talossa esiintyy Max Raabe & Palast Orchester keskiviikkona ja torstaina. Max Raabe on tämän hetken huikein uusvanhan, vintage-jazzin, saksalaisen swingin ja lainaten M.A:n sanoja N-jazzin edustaja maailmassa.
Max Raaben musiikki on 20- ja 30- luvuilta, briteissä, Amerikassa ja Saksassa taltioitua, sen ajan pop-musiikkia. Suomessa samaa teki Dallape, solisteinaan Malmstenin veljekset, brittien kuuluisin solisti oli Al Bowlly, jenkeissä Al Jolson tai Fred Astaire.
Kaikille heille oli tunnusomaista koulutettu laulusoundi. Pehmeä, tallennustekniikasta johtuva hieman honottava, mutta edelleen korvaa hellivä sointi, ja kun siihen yhdistää hienosti laaditut sovitukset ja täsmällisen fraseerauksen lopputuloksesta ei voi olla pitämättä.
Ilmeisesti joitakin lippuja on vielä jäljellä, joten ihmiset menkää ja täyttäkää paikat.
Max Raabe & Palast Orchester, Finlandia-talolla ke 7.9 ja to 8.9. klo 19.30, Liput alkaen 64,50 eur/kpl Lippupalvelusta.
