Savoyn ilmaiset lounaskonsertit ovat loistava yhdistelmä hengen ja ruumiin ravintoa. Konsertti joko ennen tai jälkeen samassa talossa nautittavan vapaaehtoisen lounaan kanssa virkistää kummasti ja vetää väkeä runsain mitoin. Nyt oli vuorossa Vellu Halkosalmen hiljattain kantaesitetty sävellyssarja Playing Reality, siis uutta musiikkia UMO:n periaatteen mukaan. Teoksen idea on saanut alkunsa lastenlääkäri ja psykoanalyytikko D.W. Winnicottin tekstien pohjalta ja siinä pohditaan leikin olemusta ja oppimista leikin kautta, valisti meitä kapellimestarina toiminut Halkosalmi. Solistina tällä kertaa oli eturivin vibrafonistimme Panu Savolainen.
Yleisilmeenä voisi todeta, että musiikki oli pikemminkin ns. uutta musiikkia kuin jazzia, koska siitä puuttui jazzille olennaisia elementtejä kuten bluesia ja svengiä. Halkosalmi onkin tullut tunnetuksi nimenomaan eri tyylilajien välillä siltoja rakentavana muusikkona. Kuulimme runsaasti leikillistä juttelua, vitsailua eri instrumenteilla, vibrafonin kilkuttelua ja torvien tööttäilyä, väliin voimakasta ja tiukkaa brassin sanomaa. Säveltäjän mukaan vibrafoni tulkitsee kaiken keskellä kasvavan lapsen, ihmisen ääntä ja muu orkesteri ulkomaailmaa. Remuisista temmellyksistä, joita free jazz tarjoilee, ei tässä ollut kyse. Hauskoja hetkiä koettiin, kun Savolainen sai käsiinsä lasten hiekkalapiot ja ryhtyi soittamaan niillä instrumenttiaan heittäen ne vihdoin kapuloiksi rumpali Markus Ketolalle.
Ensimmäinen biisi oli nimeltä Thug (kovanaama?), jossa Savolainen ja Olli Ojajärvi sooloilivat vuoron perään ehkä toisilleen veistellen? Nopeaa, rytmikästä menoa joka tapauksessa. Seurasi hidastempoinen Hide and Seek (kuurupiilo), jossa Pepa Päivinen ilmaisi jännitystä ja salaperäisyyttä bassoklarinetillaan. Myös Tero Saarti tuli mukaan kuvioihin.
Play Space oli hidas ja kolkon tuntuinen sävellys. Savolainen lätki vibrafonia omituisilla nuijilla, joiden päässä vaikutti olevan nahkaläpät. Sooloja soittivat Mikko Pettinen (fgh) ja Ville Vannemaa, jonka sopraano soi dynaamisesti ja sai vipinää synkähköön menoon. Sävellys ei tuntunut helpolta synnytykseltä. Emme saaneet siitä oikein otetta. All Varieties of Nonsense oli nopeahko reggaeta muistuttava biisi, jossa Savolainen pääsi esittelemään myös jonkinlaista metallista, kirkasäänistä ksylofonia vai oliko se kellopeli?
Playing Alone alkoi pitkällä ja rauhallisella vibrafonistin rubato-osuudella, mutta kotvan kuluttua Halkosalmi palasi viittoilemaan orkesterille ja Mikko Mäkinen astui kehiin alttosoolollaan. Viimeinen Sand Cakes (hiekkakakkuja) oli lattarirytminen kappale, jossa Savolainen ja Ketola riemastuttivat kansaa soittamalla hiekkalapioilla. Tämä ilottelu oli yleisön mieleen. Jäimme kuitenkin kaipaamaan myös UMO:n soittajien osanottoa riemuun. Tässä olisivat olleet naurut ja huudot paikallaan. Bändi näytti vakavaa naamaa ja vain säveltäjän kasvoilla käväisi vieno hymy.
On hyvä, että UMO nimensä mukaisesti esittää uutta musiikkia, mutta koska orkesterin jäsenet ovat instrumenttiensa taitajia ja heillä kaikilla on vahva jazztausta, olisimme riemastuneet musiikista, joka panee pojat soittamaan voimansa tunnossa. Nyt oli monia kohtia, jossa vain odoteltiin toimintaa. Vellu Halkosalmi on tehnyt yhteistyötä mm. paljon elokuvamusiikkia säveltäneen Quincy Jonesin ja funk-kollektiivi Snarky Puppyn kanssa. Mielestämme Playing Reality olisi sopinut mainiosti elokuvamusiikiksi.
Kovan luokan osaaja Panu Savolainen, jonka uraa olemme seuranneet 16-vuotiaasta lähtien, on armoton svengin taituri. Muistamme erään Sibiksen oppilaskonsertin, jossa joukkoon tupsahti yllättäen vibrafonisti, joka varasti shown. Hän esiintyi rohkeasti ja itsevarmasti, jännityksestä ei ollut tietoakaan, kengänkärkien tarkastelu jäi toissijaiseksi ja nuorukainen antoi palaa. Sen jälkeen hän on saanut useita palkintoja kuten Pori Jazzin Vuoden Taiteilija v.2010 ja seuraavana vuonna Herd-bändi (Savolainen, Mikko Pellinen, Tuomas Timonen) sai pääpalkinnon eurooppalaisessa jazzyhtyekilpailussa North Sea Jazzfestivaaleilla. Käykääpä kuuntelemassa Savolaista Kansallisteatterin Panurama-klubilla.
