Olin pilata iltani; viikon töistä rasittuneena olin jo vähällä linnoittautua hotellihuoneen yksityisyyteen, tyhjänpäiväisen TV-viihteen pariin. Netistä löysin kuitenkin viime tingassa kitaristi Ville Vokkolaisen keikan Kuopion Jazzklubilla, ja ehdin sinne juuri ja juuri. Olipa elämys! Ville ei suotta kursaile, vaan antaa lavalla palaa sielunsa kyllyydestä.
Tämä ingressi oli sitaatti ja sovitelma kirjailija Pekka Kejoselta (Runoja, tavallaan) – Kuopion poikia ja eturivin jazzmiehiä hänkin, kuten myös järjestävä yhdistys. Kirjallinen lienee Villenkin esimerkki konseptilleenn – se voisi olla Kadotettu paratiisi (Paradise Lost; englantilaisen runoilijan John Miltonin eeppinen runoelma, 1667). Runoelma tarkastelee kristillislähtöistä näkemystä ihmisen alkuperästä, mm. Aatamin ja Eevan kiusauksesta, mutta sen pohtiminen täytyy nyt jättää, koska bändin musiikki tuntuu liikkuvan siitä melko kaukana.
Ville Vokkolainen soittaa sähkökitara hyvin omintakeisella tekniikalla. Soitetaan iskelmäpohjaisia ja perusäänille rakentuvia, tutunomaisia melodioita ”vaikeasti”, siis jotensakin vaivalloisesti – hieman ehkä kantri-jazzmaestro Jim Campilongon tapaan.
Kuulostaa välillä siltä, että kaveri on vastikään oppinut soittamaan – tai on lupaavan alun jälkeen sillä tiellä vieläkin. Hikinen vääntö on kuitenkin harkittua; taitoa on paljon, ja joutuisa lavashow ryydittää kaikkea. Jazzin Angus Young, ilman muuta! Jossa on vielä ripaus Nirvanan kyseenalaistavaa grunge-henkeä – jazz ehkä kaipaakin sellaista.
Eikä nyt niin ripauskaan. Voihan olla, että Villen & ”Hälvenneen eldoradon” konsepti vaatisi hieman raisumpaa volyymin käyttöä – ainakin se hyötyisi siitä. Ville ei ilmeisesti saa Musiikkikeskuksen klubilla kuulluilla, kovin vaatimattomilla volyymeilla hyödynnettyä kaikkia kiertoja, huiluääniä ja muita hienouksia, joita kehittynyt kitarateknologia tarjoaisi.
Saksofonistin roolissa Pauli Lyytinen, puhaltimien moniottelija, on minusta aina tehnyt parhaimmat tuotoksensa saksofonistina. Teräväaksenttinen soitto ei nyt antanut oikein tilaa pitkille legatoäänille, joissa hänen soundinsa ainakin minusta on maukkaimmillaan. Paulilla oli hauskaa, vaikka hän ajoin tuntui olevan hieman hukassa Villen kinkkisten modulaatioiden parissa.
Kukapa ei olisi. Aggressiiviset etenemiset vaihtuvat yllättäen perääntymiseen (modulation fallback). Aivan kuin Ville sanoisi kuulijalle kesken biisin ”Aprillia!”. Eero Tikkanen ilmensi tummassa puvussa ja villatöppösissä bändin leppoisaa huumoria. Moposta tuttu kontrabassotyyli kuitenkin vaatisi ehkä vielä hieman luonnostelua ja sommittelua tähän hukattuun taivaskonseptiin.
Rumpali Jesse Ojajärvi oli aivan hillitön ja pysyi vaivoin nahoissaan. Symbaaleja siroteltiin mm. lattialle ja lyötiin sinne, jossa niistä tietty lähtee erilainen soundi kuin telineessä. Soitto oli silti täsmällistä, niin hämmästyttävältä kuin se ehkä kuulostaakin.
Bändissä on myös ollut mukana harmonikan soittaja, jota kitaristi hieman kaipaili – mm. käsien puutumisen takia –, mutta hyvinhän se meni ilmankin. Ehkä hyvä näin; yksi harmoniasoitin tässä hahmotelmassa olisi ollut jo melkein liikaa. Nytkin oli sulateltavaa yllin kyllin.
Pekka Kejonen on muuten nimittänyt Kuopiota ”Suomen New Orleansiksi”, ja jazz & blues ovatkin olleet tärkeä osa kaupungin musiikkielämää aina 1930-luvulta lähtien – siis paljon pidempään kuin monessa muussa kaupungissa. Kuopio Jazz & Blues ry perustettiin 1997 edeltäjänsä, legendaarisen Jazzavo ry:n musiikkiperinnön säilyttämiseksi 21. vuosisadalla. Eläköön traditiot – ja rohkeat reformaattorit!
Mutta käykääpä ihmeessä tsekkaamassa Ville & Kadotettujen paratiisi – ette pety! Jos teillä siis on tippaakaan huumorintajua, tahtoo sanoa. Helsingissä 10.4. bändi oli jo jaZZanti-konserttisarjassa, ja uusi levykin on Villen mukaan tulollaan. Jäämme siis seuraamaan.
Perjantai 11.4. klo 21, OP Jazzklubi, Kuopion Musiikkikeskus
Ville Vokkolainen & Kadotettujen Paratiisi
Ville Vokkolainen, kitara; Pauli Lyytinen, puhaltimet; Eero Tikkanen, basso; Jesse Ojajärvi, rummut
