Uusien jazzlegendojen Veikko Hakkaraisen ja Eerik Siikasaaren nimeämistilaisuus Koko Jazz Clubilla oli hieno tapahtuma, sillä klubin täyttäneelle yleisölle tarjottiin komea konsertti, jonka toteutus oli varsin kunnianhimoinen. Se myös osoitti, ettei legendaksi kanonisointi ole vienyt virtaa soittamisesta.
Veikko Hakkarainen on pitkään tutkinut syvällisesti ja myös tulkinnut usein Thelonious Monkin musiikkia. Koko-klubilla hän esitteli uuden ulottuvuuden Monk-tulkintoihinsa tuomalla mukaan 4-Sphere -jousikvartetin, jolle hän oli kirjoittanut myös sovitukset.
Tässä tapauksessa kyse oli enemmästä kuin pelkästä sovittamisesta, sillä Vekan sovitukset olivat pikemminkin Monkin sävellysten laajennuksia, joissa teemojen taustalle oli kirjoitettu kontrapunktin omaisesti uusia melodialinjoja. Uskoisin, että herra Monk olisi ollut hyvin tyytyväinen näistä ratkaisuista.
Kokon tilaisuuden päivämäärä oli tarkkaan harkittu, sillä tasan 60 vuotta aiemmin eli 29. marraskuuta 1957 Monk konsertoi Carnegie Hallissa. Tuolloin hänen kvartetissaan soitti John Coltrane. Tuon historiallisen konsertin nauhat löytyivät vasta 2005, jolloin ne myös julkaistiin levyllä.
Legendatilaisuudessa kuultiin Carnegie Hallin konsertin kappaleista muutama, joita täydensivät useat muut Monkin sävellykset. Mukana oli harvoin esitettyjä kappaleita, mm. jouluinen A Merrier Christmas, jota Monk ei edes koskaan levyttänyt.
Viime aikoina Veka on myös kirjoittanut myös ns. vakavampaa musiikkia mm. pianokonserton. Häiveitä konserttimusiikista sovitusten lisäksi kuultiin myös konsertin avausnumerona olleessa Sonet for Ada’ssa, jonka säestyksettömässä alkuosassa oli bachmaisia kulkuja, kunnes kompin sisääntulo jälkeen siirryttiin jazziin.
Toinen konsertin originaalikappale oli legenda Eerik Siikasaaren funk-henkinen sävellys Vanha Velka, jossa säveltäjä soitti teoksen luonteeseen sopivasti 8-kielistä sähköbassoa useimmissa muissa kappaleissa ansiokkasti käyttämänsä kontrabasson sijasta.
Paroni riehui tenorillakin
Kvartetiksi laajentuneen Hakkaraisen Plonk Trion vierailijana oli Jazzlegenda numero 28 eli Paroni Paakkunainen, jota on viime vuosina varsin harvoin kuultu Helsingin seudulla.
Baritonisaksofonistina useimmiten kuultu Paroni soitti barskan lisäksi myös tenoria, jolla hän intoutui muutamaan otteeseen hurjaan menoon. Erityisen raisuun ilmaisuun hän yltyi ylimääräisenä kuullussa Blue Monk’issa, jossa Paronin soitto oli todella väkevää.
Jousikvartetin soittajatkin paljastuivat kelpo solisteiksi. Ykkösviulisti Lotta Pitkäsellä on hieno tekniikkaa, jota hän viljeli vuolaissa sooloissaan. Toinen viulisti Silva Kallionpää soitti enemmän jazzillisesti tuoden fraaseerauksessaan mieleen saksofonistit. Hänellä on myös mainio rytmikäsitys, hän pystyi hienosti nojaamaan hieman takakenoon esimerkiksi Lester Youngin tavoin. Alttoviulua soittanut Ari Poutiainen on pitkän linjan jazzsoittaja. Sen myös kuuli hänen sooloissaan.
Ainoa huomauttamisen arvoinen asia jousikvartetin suhteen oli sen sijoittaminen lavan sivulle. Ainakaan katsomon etuosaan jousien yhteisklangi ei tullut juuri esiin, ainoastaan viulut erottuivat kunnolla, kun taas sellistin korvannut ja sellon stemmoja oktaavia korkeammalla kontrabassolla soittanut Jorma Katrama oli täysin pimennossa muutamaa soolona lukuunottamatta.
