Viime vuonna 2015 Utössä pidetyn perinnejazztapahtuman päätteeksi Seppo Hovi lupaili 10-vuotisen taipaleen kunniaksi mahtavat ”hipat” vuodelle 2016. Vuosi oli kulunut, kun jazz soi taas kahden illan ajan 12.–13.8.2016 Utö Havshotelin ravintolasalissa teemalla ”Hovi – Lasanen 150”.
Pitkän linjan muusikot Seppo Hovi ja Pentti Lasanen juhlivat tulevana syksynä tasavuosia, Seppo täyttää 70 marraskuussa ja Pentti 80 syyskuussa ja he aloittivat näin Utöllä yhteiset 150 -vuotissyntymäpäivän juhlinnat. Konsertteja näissä merkeissä tullaan kuulemaan syksyn aikana lisää.
Illan juontajana toimi entiseen tapaan Seppo Hovi ja viime vuotinen soittoporukka oli käytännössä sama, vain Antti Sarpila oli poissa ja hänen tilallaan soitti tapahtuman teemaan liittyen Pentti Lasanen. Mukana oli myös laulaja Minna Lasanen. Muut soittajat olivat tenorisaksofonisti Pekka Toivanen, basisti Pekka Sarmanto ja rumpali Kepa Kettunen.
Suomen Saaristolaivat Oy:n Aspö -alus irtautui aamu kymmeneltä Aurajoen rannasta Turussa noin viiden ja puolen tunnin matkalle kohti ulkomerta. Lähinnä turkulaisista koostunut matkaryhmä astui laivaan lähtösatamassa, mutta suuri ryhmä muualta Suomesta tullutta jazzkansaa liittyi mukaan Nauvon Pärnäisten satamassa soittajien mukana.
Utö Havshotelin puolesta johtaja Eero Laaksonen avasi kymmenennen kerran soitetut Utö Jazzit perjantai-iltana 12.8. Hän totesi serkkunsa Ritvan ja Erik Lindströmin olleen ystäviä ja kun tämä paikka hankittiin, niin he päättivät jazzien järjestämisestä täällä. Näin ensimmäiset jazzit näkivät päivänvalon vuonna 2007. Siitä kaikki alkoi ja tähän pisteeseen on tultu. Nyt vietämme jazzeja kymmenettä kertaa kuitenkin 150 -vuotissyntymäpäivien merkeissä.
Järjestäjätahon puolesta syntymäpäiväsankareita muistettiin ennen konsertin alkua. Eero sanoi, että ”Hilkka antaa kukat ja minä annan tätä toista tavaraa, mitä minä olen niin paljon pitänyt kädessä, Sepolle tällainen, mitä hän ei tarvitse ja Pentille toinen”, jokainen arvatkoon mitä se oli. Siitä Seppo Hovi jatkoi.
– Kiitokset lämpimästä vastaanotosta Hilkalle ja Eerolle. Kun katson tätä hienoa ja määrällisestikin suurta joukkoa, niin yleisömäärää punniten muistuu mieleeni tilanne, jolloin esiinnyimme kolmannen sektorin työtä tehdessämme lääninvankilassa. Siellä silloinen kulttuuriministeri aloitti avauspuheensa sanoin ”olen hyvin iloinen siitä, että teitä on näin paljon paikalla”. (Yleisö purskahti nauruun). Homma jatkui siitä aika jäykähköissä merkeissä.
– Samoihin aikoihin kuin Suomi itsenäistyi New Orleansissa syntyi käsite jazz erilaisina fuusioina kiteytyen pitkälti melodioiden ja sointukaavojen pohjalta omaksi muodokseen, missä kollektiivinen improvisointi oli osa musiikin sisältöä. Se toi mukanaan oheisilmiöitä. Näissä piireissä ei nimittäin nautittu vain hyvälaatuista valkoviiniä ja haudutettua lohta, vaan syntyi oheistoimintoja, joita toimittajien piirissä luonnehdittiin iloiseksi kesäpuuhailuksi. Tämä johti siihen, että jazztoimintaa ei katsottu hyvällä silmällä ja kokonainen, erityisesti mustien asuttama, Storyvillen kaupunginosa suljettiin rietastelujen vuoksi. ”Jazzarit” muuttivat sieltä pois Mississippiä pitkin pohjoisemmaksi ja jazzin ilosanoma alkoi levitä muualle Amerikan mantereelle. Kollektiivinen improvisaatio sai solistisia ja yksilöllisiä piirteitä lisää. Näin jazzista syntyi 1920- ja 1930-lukujen taitteessa ominta amerikkalaista musiikkia, heidän omaa populaarimusiikkia.
Seppo Hovi esitteli paikalla olleita soittajia seuraavasti:
– Pekka Toivanen kuuluu siihen ensimmäiseen pioneerijoukkoon, joka aloitti opintonsa Sibelius-Akatemian tuoreella juuri perustetulla jazz osastolla. Hän ei teorisoitunut, analisoitunut eikä akatemisoitunut keinotekoisella tavalla, vaan hän on säilyttänyt koko ajan romanttisen ja rajusti svengaavan pelimannisielun. Hänellä on erinomainen yhdistelmä paljon koulutusta, paljon ruffia, raffia ja hyvin vähän bluffia. Hän on kuin Sonny Rollins, Stan Getz ja Coleman Hawkins samassa persoonassa.
– Jo 1950-luvun alkupuolella ensimmäiset ammatilliset keikkansa tehnyt, taiteilija, sovittaja, laulaja, pedagogi, saksofonin, klarinetin, pasuunan, trumpetin ja muutaman muunkin instrumentin selkeä ammatillinen hallitsija sekä Four Cats -lauluyhtyeen perustaja ja monien kuorojen johtaja, Pentti Lasanen. Hän on keikkaillut valtavan määrän elämässään. Hän imi jo sotalapsena aikoinaan länsimaisen svengin ja on ehtinyt keikkojen välissä piipahtaa kotonakin. Esimerkkinä tästä on hienon genetiikan omaava laulusolistimme Minna Lasanen.
– Mies, joka osaa soittaa lyömäsoittimia niin kuin niillä tehtäisiin melodiaa kamarimusiikkimaisesti, rytmillisesti tukien ja diskreetisti sooloja välillä esiintuoden. Hän on Suomen ykkönen, Kepa Kettunen.
– Meillä on suuri ilo soittaa sellaisen muusikon kanssa, joka omalla instrumentillaan edustaa ehdottomasti ykkössijaa suomalaisen jazzin historiassa, basisti Pekka Sarmanto.
– Taiteilijatar, joka siirtää sitä oikeata jazzin siemenestä siinnyttä svengiä, sointia, fraseerausta ja missä vibraatot ovat kohdallaan ja neljä länsimaista rytmimusiikin elementtiä rytmi, melodia, harmonia ja värisävyt esittäytyvät tasapainoisesti laulusta toiseen, Minna Lasanen.
Avauskappaleena orkesteri meni jazzin juurille soittaen letkeän rytmikkään Erwing Berlinin jo vuonna 1911 säveltämän laulun Alexander’s Rag Time Band. Se kuuluu siihen evergreen kappaleiden aarteistoon, mitä yhä edelleen soitetaan aktiivisesti yhtenä varhaisimmista jazzkappaleista orkestereiden ohjelmistoissa. Tämän kappaleen myötä päästiin heti syvälliseen perinnejazzin tunnelmaan. Toinen ”juhlakaluista”, Pentti Lasanen, avasi soitinarkkunsa klarinetilla tämän kappaleen aikana. Seuraavaksi kuultu On The Sunny Side Of The Street on tullut tunnetuksi varsinkin Louis Armstrongin esitysten kautta. Siinä kuljettiin tutulla jazzperinteeseen kuuluvalla tavalla. Soolot vaihtuivat soittajalta toiselle ja lyhyiden vuoropuhelujen kautta siirryttiin taas kappaleen teemaan.
Minna Lasanen tuli ensimmäistä kertaa mukaan laulamaan kappaleessa Georgia On My Mind, jonka Pekka Toivanen puhalsi alkuun rehevällä introlla ja siitä jatkettiin toisella tutulla standardilla Our Love Is Here To Stay, minkä jälkeen Minna kertoi, että ”hänellä on täällä lavalla hyvin turvallinen olo, kun ympärillä on puolet perheestä, toisella puolella isä ja täällä toisella puolella puolisoni (Kepa Kettunen), joten mikäs tässä.”
Pentti Lasanen tuli uudestaan mukaan soittaen nyt alttosaksofonia Minnan jatkaessa laulamalla edelleen rakkaudesta kertovan letkeän renkutuksen I Can’t Give You Anything But Love. Sen aikana Kepa osoitti soolossaan miten rumpuja soitetaan taiteellisen hillitysti ja samalla säilyttäen vahvat rytmiset kuviot. Tämän jälkeen Minna poistui lavalta ja Seppo Hovi jatkoi illan juontajana.
– Mahtavaa, että meillä on uusi sukupolvi, joka lähtee tuolla asenteella jatkamaan tätä perinnejazzia, mikä joskus tuntuu olevan häviävä luonnonvara. Muutama vuosi sitten perustimme Suomen Perinnejazz yhdistyksen, minkä puheenjohtaja Laitasalon (oli paikalla) valvovan silmän alla tiukka katse seuraa jokaista soiton käännettä. Me jatkamme toimintaa ja toivomme, että uusi taitava soittajasukupolvi ottaa tämän musiikkilajin omakseen, mikä on aika paljon sydämen ja sielun sykkeen säveltä perustuen kurinalaiseen teoreettiseen pohjaan. Vääriä säveliä ei ole, mutta huonoja on.
– Jazz oli tosiaan aikanaan populäärimusiikkia. Aivan viimeisimpiä suuria hittejä kuulemme seuraavaksi Pentti Lasasen tulkitsemana. Eero ojensi meille alkajaisiksi snapseja ja Hilkka kukkasia. Nyt Pentti ojentaa teille yhden niistä pienistä kukkasista takaisin.
Lasanen vaihtoi klarinettiin ja sanoi ”Ette voi olla huomaamatta, että oikea käteni vapisee aika ajoin. Minun täytyy kuitenkin todeta kuten laulamaan pyydetty mustalaispoika, että tuleeko se värinällä vai ilman, värinällä se on kalliimpaa.” Näin soi Sidney Bechet’n hienonhieno Pieni Kukkanen (Petit Fleur) suurella tunteen palolla Lasasen puhaltamana.
– Jos olisimme nyt 1920-luvun Helsingissä ja tuolla jossain nurkassa istuisi tiukka musiikkiarvostelija Heikki Klemetti, niin saisimme maanantaiaamuna lukea Uudesta Suomesta, että Pentti Lasasen ”Pieni Kukkanen” -kappaleen klarinettisoolon jälkeen kuului salista hajanaisia ”bravo” huutoja.
– Penalla on tänne Utön saarelle yhteys ennestään sitä kautta, että hän palveli täällä 7 kuukautta aikoinaan armeijan harmaissa. Täällä on henkilöitä, jotka muistavat Lasasen niiltä ajoilta. Eräs sotilaskotisisar sanoi pari vuotta sitten, että ”minä muistan tämän herran, hänellä oli sellainen pilli suussa”. Tämä pilli soi edelleen.
– Nyt siirrymme vuosikymmenen eteenpäin toisen maailman sodan alkuvuosille, jolloin Amerikan liittoutuneiden joukot toivat tätä svengaavaa populäärimusiikkia Euroopan puolelle. Siihen aikaan alkoi mustien miesten keskuudessa kehittyä uusi suunta, bebop, missä vanhoilla eväillä tehtiin uudella tavalla monta asiaa, skaaloja, tempoja, fraaseja. Menemme oikeastaan parikymmentä vuotta eteenpäin ja lähdemme liikkeelle vanhalla How High The Moon teemalla ja siihen Pekka Toivanen puhaltaa samalle sointupohjalle Charlie Parkerin luoman sävelmän Ornithology, mikä istuu erittäin hyvin tähän maisemaan.
Näin soivat päällekkäin How High The Moon ja Ornithology soinnillisesti ja soinnullisesti saumattomasti keskenään yhteen, vaikka ne kumpusivat jazzin näkökulmasta aivan erilaisista kulttuureista. Toivasen tenori puhui tanakkaa kieltä, lennokkaan uhmakkaasti, tuhdisti ja tuntuvan paksusti, Lasasen puhaltaessa vastauksia altostaan. Mukaan tuli myös Sarmannon kumuloiva paksukielisen kumahtelut soolon muodossa ja Kettunen täräytti vielä perään näyttävästi kapuloillaan rytmin kannukset. Lopuksi palattiin taas takaisin alkuteemaan.
– Nyt soitamme kappaleen, mikä kuuleman mukaan on soinut ensi kertaa kuussa. Vuosi on 1969 ja samoihin aikoihin perustettiin lauluyhtye Matti ja Teppo. Sekin liittyy tähän kuuhommaan, kun Matti sanoi Tepolle, että ”oleks sä kuullu, et Armstrong käveli kaks kertaa kuussa, johon Teppo sano, mä kävelin eilen kolm tuntti Airistol auringos, meinas posket palaa”.
Ja sitten hiukan lisää Mattia ja Teppoa.
– Matti ja Teppo joutuivat Piikkiön kohdalla liikkuvan poliisi pysäyttämäksi. Poliisi tutki kaksikon auton valoja todeten, että ne näyttävät taivaisiin. Teppo tokaisi, ”ei voi ol totta, ku kolm tuntti sitten poliisi pysäytti Salon kohdalla ja sano, että ne näyttää päi helvettii, et ei ne ny voi molemppi suuntti näyttää”. Vastamäen Esko sanoi minulle jokin aika sitten, että tuota et kertonut viime vuonna, mutta toissavuonna muistaakseni. Näin yhdeksän vuotta on vierähtänyt ja jutut meidän ikävuosilta alkavat onnellisesti unohtua. Niin, aivan oikein, kun avaruusalus laskeutui kuun pinnalle, soi C-kasetilta tämä kappale, Minna ole hyvä nyt maanpinnalle, jatkoi Seppo Hovi jutustelua.
Kappalehan oli kaikkien varmasti tuntema Fly Me To The Moon. Sarmanto laukkasi tukevasti bassollaan tukien Lasasen altolla soittamia teemoja Minnan laulun oheen. Sen jälkeen Minna jatkoi edelleen laulaen salaisesta rakkaudesta, Secret Love. Toivanen säesti herkästi klarinetilla antaen tilaa vuorostaan Hovin pianosoololle, mistä Sarmanto nappasi tahtipuikon.
– Olimme, Ritva ja kumppanit, saattamassa Erik Lindströmiä viimeiselle matkalle viime syyskuussa ja siellä arkun ääressä Pekka Toivanen, basson ja pianon myötä soitti Erik Lindströmin yhden upeimmista sävellyksistä Aina Liian Vähän Aikaa tämän päivän sovituksena. Soitamme sen nyt vielä kerran muistellen samalla mestaria, joka ymmärsi länsimaalaistaa suomalaisen sielun elämää ja tuoda tänne idän virtausten sekaan valtameren takaista svengiä ja näkemystä.
Suuren romantikon sydäntä ja sielua kantava Pekka Toivanen tulkitsi kappaleen syvällisellä melankolialla ja surumielisyydellä. Ensimmäinen puolisko kahden setin illasta päättyi railakkaan vauhdikkaasti samban tahdissa tanssien kappaleella Minha Saudade Kepa Kettusen räväyttäessä asiantuntevalla tempolla ja sykkeellä homman liikkeelle rumpujen tehotyöstöllä.
Perjantai-illan toinen setti alkoi kappaleella Take The A-Train, mistä tuli yksi suurista ja menestyksellisimmistä jazzsävellyksistä. Sitä jaksetaan soittaa edelleen orkestereiden ohjelmistossa kautta maailman, se on elänyt ja säilynyt vuosikymmenten saatossa eikä ole vieläkään kulunut puhki. Sitä pidetään yleisesti Ellingtonin säveltämänä, vaikka sen takana on Billy Strayhorn.
– Kun uusia sävellyksiä haluttiin amerikkalaisille radiokanaville ja levyille, niin Duke Ellington esitti orkesterinsa pianisti Billy Strayhornille, että olet etevä säveltäjä, niin sävellä meille uusi kappale esitettäväksi. Strayhorn teki työtä käskettyä ja saatuaan sävellyksen valmiiksi hän soitti Ellingtonille kysellen missä voisi sen esittää. Ellington sanoi, että tule meille kotiin käymään. Strayhorn kysäisi miten sinne pääsee. Ellington sanoi asuvansa Harlemissa, hyppää A-junaan, niin tavataan Harlemissa. Siitä syntyi kappaleelle nimi ja Ellingtonin orkesterille tunnuskappale.
Matka jatkui kappaleella East Of The Sun Toivasen puhaltaessa tämän kappaleen yksin rytmiryhmän kanssa.
Tästä jatkui ornitologinen linjaus Minnan tullessa laulamaan kappaleen Bye Bye Blackbird. Pentti puhalsi alttoaan linjakkaan sukkelasti juoksutellen, mistä Pekka jatkoi tenorillaan tahtia kiihdyttäen. Seuraavaksi Minna jatkoi kertomustaan rakkaudesta kirjan kirjaimelta, L-O-V-E,……. “siinä on kaikki mitä tarvitsen”.
Seuraavaksi Seppo unohti pianon hetkeksi ja tarttui hanuriin.
– Hanuri pelasti sodan melskeissä viihdettä, sillä soitettiin 1930-luvun tuttuja lauluja, se antoi rintamamiehille tunnun siitä, että ollaan kotona tai ainakin sinne rakennetaan siltaa. Mutta sodan jälkeen, kun tuli big band jazzin aika, niin Suomessa oli hetken aikaa 1940-luvun lopussa laadukkaita isoja orkestereita. Niiden kierrättäminen tanssilavoilla osoittautui kuitenkin taloudellisesti mahdottomaksi toteuttaa. Jotenkin piti kuitenkin löytää Glen Miller soundia. Hanuri osoittautui oivaksi soittimeksi täydentämään ja luomaan tätä soundia parin puhaltajan väliin. Pyrimme nyt löytämään kahden puhaltajan ja hanurin voimin kuolemaa halveksien päästäksemme 16-miehisen orkesterin jalanjäljille.
Seppo tarttui hanuriin ja sen jälkeen lähdettiin kiivaasti rynnistäen Glenn Millerin kyytiin Lasasen soittaessa klarinettia ja Pekan jatkaessa tenorillaan Perfidian tahtiin.
Michel Legrand tunnetaan Suomessa oikeastaan vain yhden kappaleen säveltäjänä, Cherbourgin Sateenvarjot. Häneltä on syntynyt kuitenkin valtava määrä mahtavia muitakin sävellyksiä, joista orkesteri teki oman hienon tulkintansa kappaleesta Watch What Happens. Tästä haitarin tahdittamana ohjelma jatkui vielä kappaleella Satin Doll.
Sen jälkeen rauhoituttiin hieman ja vedettiin vähän henkeä ohjelman kokonaisrakenteesta poikkeavan taide-esityksen parissa Minnan ja Kepan otettua kahdestaan lavan haltuunsa. Tällainen improvisoitu laulu-rummut-duo syntyi tavallaan aivan puolivahingossa. Sen taustasta Minna kertoi seuraavaa.
– Tämä duo syntyi vahingossa. Olimme Kepan kanssa kyseenalaisissa juhlissa, missä oli mukana 50 laulajaa, mikä oli kerrassaan kyseenalaista jo sellaisenaan. Heistä moni oli soittotaitoinen, mutta ei enää siinä vaiheessa, kun minun piti esittää kappaleet. Kepa oli ainoa kunnossa oleva soittotaitoinen, koska hän ei käytä alkoholia. Halusin laulaa omat kappaleet joka tapauksessa, niinpä ehdotin Kepalle, että esitetään ne kahdestaan. Ensin hän oli vähän ihmeissään, mutta suostui ja olemme sen jälkeen esittäneet tätä samaa muutaman kerran. Toisintoa ei tule alkuperäisestä, sillä emme edes muista millainen se oli, vaan esitys tulee aika lailla improvisoidusti. Tästä tulee mitä tulee, katsotaan.
Taitavasti kaksikko suoriutui koetinkivestä Kepan taputellessa rumpujen kalvoja ja Minnan laulaessa syvällistä melankoliaa tirskuvan henkevän gospel-blues aineksista täyttyneen laulun. ”Mitäs on listalla, lähdenkö menemään, siis minä”, sanoi Minna lopuksi. Seppo oli hetken hiljaa ja jatkoi:
– Ai, ai, näihin taivaallisiin tunnelmiin suorastaan herkistyy. Mutta, mutta…. jatkamme kuitenkin vielä hetken aivan profaanisti.
Siihen perään tuli tarina viisikymppisistä lääkäreistä, jotka tapasivat taivaan porteilla. Jääköön se hauska tarina nyt tässä yhteydessä kertomatta tarkemmin ja mennään eteenpäin musiikin matkassa.
Ilta jatkui 1930-luvun lopussa sävelletyllä kappaleella Undecided, josta Chich Webbin orkesteri Ella Fitzgeraldin laulamana levytti yhden ehkä tunnetuimpia versioita. Sitten tulikin jo nukkumaanmenon aika ja illan päätteeksi Minna lauloi muiden säestämänä kehtolaulun, Lullabye Birdland C-mollissa.
Lopussa yleisöä vietiin vielä vauhdikkaasti yhtyeen tunnusmusiikiksi muodostuneen Count Basien ohjelmistosta perityn ja Neal Heftyn säveltämän kappaleen Splanky tahdissa. Siihen Minna yhtyi instrumenttien lailla toimivan scattauksen muodossa.
Musiikin osalta ilta päättyi tähän, mutta baari luvattiin pitää auki edelleen, joten mitään kiirettä ei ollut siirtyä yöpuulle. Jokainen teki oman valintansa sen suhteen. Seppo kiitteli illankulusta ja lupasi juhlien jatkuvan lauantai-iltana uudelleen. ”Me täytämme Penan kanssa joka päivä 150 vuotta tämän syksyn ajan. Jatkamme syksyllä kiertuetta, mikä siirtyy oikeastaan vielä kevään puolelle ensi vuotta. Itseasiassa tämä kiertue jatkuu vähän myöhemmin 220 -vuotisjuhlana, kun Jaakko Ryhänen liittyy 70 vuodella mukaan. Kun lopetamme, niin siihen mennessä taitaa nuo hotellien prinssinakit olla syöty loppuun”, jatkoi Seppo vielä lopuksi.
Utö Jazz, 12.8.2016, Utö Havshotel
21:00 Hovi-Lasanen 150 v Orkesteri
Seppo Hovi, piano ja haitari sekä ohjelman juonto, Pentti Lasanen, alttosaksofoni ja klarinetti, Pekka Toivanen, tenorisaksofoni ja klarinetti, Pekka Sarmanto, kontrabasso ja Kepa Kettunen, rummut. feat. Minna Lasanen, laulu
