Lahden urkuviikot on tavannut yllättää yleisön jollakin rytmimusiikin teoksella tai esitysnumerolla. Niin tänäkin vuonna: kitaristi Marzi Nymanin sovittama ja johtama ”urkujen ilotulitus” oli mitä innostavinta rytmimusiikin juhlaa. Teemana oli Modest Musorgskin Näyttelykuvia. Varsin suurin vapausastein sovitettu teos oli kiinnostava eksperimentti sekä urkumusiikin että improvisoidun musiikin yleisölle. Nyman oli päästänyt vallattoman mielikuvituksensa ylivalloilleen ja hyvää jälkeä oli syntynyt.
Musorgskin teoksen esittämiselle on pilliurkujen tarve, ja Nyman oli ottanut esiintyjiksi korkean tason osaajia kansainvälisen urkumusiikin huipulta; kaiken nähneet konkarit Kalevi Kiviniemi ja Heikki Ruokonen. Maestro oli tukenut kokonaisuutta vielä sähköuruilla, joita oli sijoitettu esiintymislavalle. Kokonaisuutta täydensi Markku Krohnin monipuolinen lyömäsoittimien arsenaali, aina patarummuista alkaen.
Venäläinen Modest Petrovitš Musorgski (1839 – 1881) on tullut tunnetuksi Venäjän menneisyyden ja kulttuurin innoittamista sävellystöistään. Yhdessä orkesteriteos Yö autiolla vuorella ja Boris Godunov -oopperan kanssa Näyttelykuvia on Musorgskin kuuluisimpia teoksia.
Näyttelykuvia (venäjäksi Kartinki s vystavki) on viidentoista osan muodostama pianosarja, jonka Musorgski viimeisteli 1874 . Hän sävelsi teoksen ystävänsä, arkkitehti Viktor Hartmannin muistolle. Alkuperäinen nimi olikin Hartmann, jonka kuoleman jälkeen Pietarissa järjestettiin hänen töistään postuumi näyttely, ja säveltäjä käytti innoittajina pääosin Hartmannin piirroksia ja akvarelleja, joita tämä oli luonnostellut ulkomaanmatkoillaan.
Sarja on muotoiltu kuvaamaan etenemistä taidenäyttelyssä. Avaava Promenaden teema toistuu useita kertoja kuvia luonnehtivien osien välillä. Sarjan loppuosassa teema herkeää yhdyssiteen roolista osien välillä ja alkaa lomittua itse kuviin ja niiden tunnelmaan, takaumat ilmentyvät vuoroin salaperäisinä, arvoituksellisina ja juhlallisina.
Musorgski sävelsi teoksensa pianolle, mutta se on myöhemmin tullut tunnetuksi lukuisina orkestrointeina, joista yksi tunnetuimpia on Maurice Ravelin versio. Rytmimusiikin alueella huomattavin versio on urkuri Keith Emersonin Pictures at an Exhibition, joka oli Emerson, Lake & Palmer -trion kolmas levy (1971). ELP edusti selkeästi progressiivista rockia, ja se lienee innoittanut osaltaan myös Nymania uskaliaaseen urkukokeiluun, mikä ilmeni mm. urkujen ja lyömäsoittimien jäntevänä dialogina.
Yltiöpäisiä eksperimenttejä
Sähkökitaran vongutusta, pilliurkujen mahdikasta vyörytystä ja patarumpujen jylinää – enempää ei enää oikein voisi toivoakaan, ja tässäkin oli pureskelemista jo aika lailla. Solististen tehtävien vuorottelu toi mukanaan vivahteikkaita tulkintaeroja, jos kohta myös hieman sähläämistä kahden estradikerroksen välillä, mutta kirkkomusiikin urkuvelhot ottivat rock-kukon roolinsa rennosti ja pilke silmäkulmassa. Isoilta katastrofeilta vältyttiin ja maaliin mentiin mahtipontisesti ja ehkä hieman paatoksellisesti, joskin rima hieman väristen.
Mutta niinhän on aina, kun uutta lähestymistapaa kokeillaan. Nyman on tunnettu huimapäisestä kokeilunhalustaan, mutta hän ei ole tyhmänrohkea – kontakti teoksen ideaan säilyi nytkin ja ohjelmanumero perustui tiukkaan osaamiseen. Huudahtelun ja soitintykityksen lomaan olisi ehkä kaivannut hieman enemmän myös tyveniä jaksoja – kuten akustinen kitara yhdessä urkujen kanssa – onhan Hartmannin luonnoksista lähtenyt säveliin mm. trubaduureja (Il vecchio castello), menninkäisiä (Gnomus) ja yleensä lapsille suunnattuja aihelmia (Tuileries).
Mutta nautinnollinen konserttielämys kaiken kaikkiaan ja huippuluokan urkurit tekivät illasta muistoisan elämyksen. Nyman oli yhdistellyt sovituksissaan elementtejä rohkeasti, välttäen varsin onnistuneesti efektismiä ja egotrippailua, mistä esim. ELP:n Näyttelykuvien live-esitykset toisinaan hieman kärsivät. Niihin sisältyi Emersonin pitkiä ja toisinaan junnaavia jaksoja, myös lauluosuuksia, joissa sävellyksen idea tahtoi unohtua ja se korvattiin itseriittoisilla ja ylipitkillä sooloimprovisaatioilla.
Lahden Sibeliustalolla on tasokas urkupillistö ja tätä arsenaalia oli vielä täydennetty jazzbändien suosimien sähköurkujen ja Hammondin avulla. Jälkimmäisten hallinnassa urkuvelhoilla tuntui itseluottamus jonkin verran heikentyvän, mikä ei olekaan ihme – hyppy kirkkourkujen ääreltä sähköiseen maailmaan on melkoinen. Talon akustiikka on kerrassaan erinomainen, minkä olen kuoromiehenä itsekin voinut todeta.
Marzi Nyman väläytti taitojaan myös urkurina. Tälläkin sektorilla tuotos oli varsin mielenkiintoista, jos kohta hänellä oli nyt altavastaajan asema tässä roolissa, koska vertailukohteina oli kaksi alansa johtavaa maestroa. Teemu Nurmelinin panosta valosuunnittelijana on myös pitäminen kokonaisuuden kannalta tärkeänä, visuaalisuus on aina tärkeä ja taidenäyttelyn inspiroimassa konsertissa eritoten.
* * * *
Lahden urkuviikoilla jazzin näkökulmasta ehkä kiinnostavinta antia tarjosi saksalaisen urkurin Barbara Dennerlein Pipe Jazz Organ -konserti perjantai-illalla 11.08. Ristinkirkossa, mutta tämä kiinnostava konsertti meni minulla päällekkäin Raumabluesin kanssa, joten se jäi kokematta nyt. Hyvä kuitenkin, että urkujen avulla lähestytään jazzia ja yleensä improvisointia sisältävää musiikkia.
Lahden urkuviikot, torstai 10.08. Sibeliustalo: Urkuilotulitus
Modest Musorgski (1839–1881): Näyttelykuvia
Marzi Nyman – sähkökitara, urut, orkesterinjohto; Heikki Ruokonen – urut; Markku Krohn – lyömäsoittimet; Teemu Nurmelin – valosuunnittelu.
