Musiikkitalon Black Box täyttyi taannoisessa konsertissa Bartókin ystävistä. Sen sijaan jazzväki loisti poissaolollaan, vaikka ennakkoinfo lupasi jazzia. Omaksi häpeäkseen, sillä tämä konsertti oli täyttä rytmin jyskettä, häkellyttävän vahvaa ja taitavaa! Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksen sekä Suomalaisuuden Liiton organisoima tilaisuus oli maksuton, mutta paikka piti varata etukäteen. Salissa oli juhlan tuntua, sillä lavalla kiilteli mustan ja punaisen yhdistelmänä mahtava flyygeli, futuristinen Bogányi, joka oli Unkarin lahja satavuotiaalle Suomelle. Siitä otettiin ”selfieitä” moneen otteeseen.
Konsertteja, joissa liikutaan jazzin ja klassisen rajamailla, tulee kohdalle silloin tällöin. (Muistamme pianisti Dan Tefnerin konsertin muutama vuosi sitten, josta kirjoitimme arvion Jazzrytmeihin. Sielläkään ei kotimaisia jazzihmisiä näkynyt.) Nyt oli vuorossa unkarilainen Péter Sárik, joka voitti hiljattain kotimaassaan Vuoden Muusikko-tittelin ja jonka sävellyksiä on päässyt palkintokorokkeelle sekä Englannissa että USA:ssa. Hänen trioonsa kuuluivat pianisti-säveltäjä Sárikin lisäksi basisti Tibor Fonay ja rumpali Attila Cálfi. Koska nämä esiintyjät ovat kansainvälisesti tunnettuja jazzmuusikoita, joiden harppaukset klassisen puolelle ovat harvinaisia, olisi luullut jazzihmisten olevan sen verran uteliaita, että olisivat vaivautuneet paikalle. Tilanteen oli ilmeisesti havainnut myös trion johtaja Sárik, joka huomautti Bartók-väelle, että kyseessä on todellakin jazzkonsertti, jolloin aplodeja voi antaa milloin tahansa, myös soolojen jälkeen.
Esitellessään illan ohjelmistoa Sárik mainitsi moneen kertaan Transilvanian ja sen kansanmusiikin. Aikoinaan Unkariin kuulunut alue on nykyisin Romanian osa, joka historian varrella on ollut monien uskonnollisten vähemmistöjen suosima. Monikulttuurisia vaikutuksia on ollut havaittavissa myös sen musiikissa. Kenties nämä sävelet ovat kulkeutuneet myös Bartókin korvaan.
Konsertti alkoi Mikrokosmos-sarjalla No 122 Chords Together and in Opposition sekä Numerolla 113, Bulgarian Rhythm Dance from Buscum, jotka oli alkuaan sävelletty lapsille niin kuin osa Bartókin tuotannosta yleensäkin. Myös etydeja soitettiin nimittäin No. 1.
Yllätyksemme oli suuri jo ensimmäisestä kappaleesta lähtien: käsien taputtelua, dynaamista paukuttelua, vimmaista vauhtia, kansantanssimaista riehakkuutta. Ja kaikki tämä saatiin aikaan virtuoosimaisella taidolla ja täsmällisyydellä, joka suorastaan hypnotisoi vieden kuulijan mukanaan ilman pienintäkään vastarintaa. Ei siis klassista, pitkää linjaa tai kaunista harmoniaa, joskin välillä oli hiljaisempia rubatojaksoja. Bartókin tyyliin riitasoinnuilla ratsastettiin. Erikoisesti meitä ihastutti vaihe vaiheelta kehittynyt rytmin dynaaminen kulku.
Ranskalaiset ivasivat aikoinaan unkarilaisia barbaareiksi. Bartók ei moisesta pahastunut, vaan nimesi väliajan jälkeen kuullun kappaleen Allegro Barbaroksi. Loppupuolella romanialainen kansantanssi villitsi yleisön. Kun aplodit eivät tahtoneet loppua, soitettiin ylimääräisenä hidastempoinen An Evening in a Village.
Musiikissa liikuttiin aika ajoin fyysisen suorituskyvyn rajoilla, mutta taitavat muusikot selvisivät siitä erinomaisesti. Erityisesti mieleen jäi trion saumaton sisäinen viestintä, joka oli tarpeen volyymin, aksenttien ja tempojen nopeassa vaihtelussa. Tuntui siltä, että soittajat suorastaan kykenivät lukemaan toistensa ajatukset. Sitä ei pelkällä harjoittelulla saa aikaan.
Olimme nyt saaneet hengästyttävän vyörytyksen unkarilaista kansanmusiikkia jazzin kielelle muunnettuna. Trion taitoa oli pakko ihailla, mutta kotona rauhoituttuamme nostimme jalat tuolille ja pistimme levylautaselle Billie Holidayn Lady in Satin albumilta kappaleen You Don’t Know What Love Is, jossa elämän koulima, rosoinen ääni kertoo rakkauden tuskasta.
