Länsirannikon jazziksi on yleensä nimitetty Los Angelesin alueella 1950-luvulla soitettua jazzia, jossa keskeisiä muusikoita olivat mm. Gerry Mulligan, Chet Baker ja Shorty Rogers. West Coast Jazz on UMO:n kuluvan viikon konserttien teemana. Tosin Koko Jazz Clubissa mielenkiintoisimmat teokset kuultiin genren ulkopuolelta.
UMO:a johtanut Mikko Hassinen oli koonnut ohjelmiston, jossa oli mukana suuntauksen keskeisen muusikon Gerry Mulliganin yhtyeen aikoinaan soittamat Walkin’ shoes ja Line for Lyons sekä Stan Kentonin orkesterin ensiesittämät Shorty Rogersin Round Robin, nuorena edesmenneen Ray Wetzelin Intermission Riff ja Pete Rugolon Impressionism. Länsirannikon 50-luvun miehiin kuului myös Jimmy Giuffre, jonka Four Brothers tarjottiin nyt tuoreutettuna versiona.
Näitä vanhoja West Coast-kappaleita huomattavasti nuorempia olivat pianisti Walter Norrisin Enkephalins ja Sampo Kasurisen Billy Strayhorn’s Sound of Love. Näistä teoksista huomasi selvästi big band-kirjoittamisen kehittyneen selvästi monipuolisemmaksi 40-50 -lukujen päivistä. Aiemmin sovitukset olivat monesti toki tehokkaita, mutta usein aika kaavamaisia. Myöhemmin big band-kappaleet ovat laajentuneet usein moniosaisiksi sisältäen mm. tempo- ja tahtilajivaihteluita. Nämä molemmat teokset edustivat hyvin uudenaikaista big band-musiikkia.
UMO:n solistivieraana oli Maxxtet-yhtyeensä kanssa free-henkistä musiikkia soittava altisti Max Zenger, joka osoitti taitavasti sisäistäneensä tälläisen perinteisemmänkin jazzin. Hyvä näyttö oli hänen soolokappaleenaan ollut Dave Brubeckin suurhitti Take Five, jossa Zenger tyylitteli hienosti kappaleen säveltäjän, Brubeckin kvartetin altistin Paul Desmondin hengessä.
Sykähdyttävin solisti oli silti taas kerran pianisti Seppo Kantonen, jonka virtuoosimainen soitto pitkän piano-osuuden sisältäneessä Enkephalinsissa osoitti jälleen miehen huiman osaamistason.
